Aurinkoa Las Palmas de Gran Canarialla

Pulu poseeraa Playa de Las Canterasin hiekkarannalla.

Niin kauas kuin silmä kantaa, merta nähdä voin, käyn päivisin hiekkarantaa, Las Palmasissa... Irwin sen jo totesi ja tämä mielessämme varasimme viimein syksyllä jo jonkun aikaa suunnittelemamme häämatkan. Alun perin meitä ei todellakaan olisi kumpaakaan juuri vähempää voinut Kanariansaaret matkakohteena kiinnostaa, mutta kun vuosi sitten yllätimme itsemme varaamalla äkkilähdön lämpimään, valikoitui kohteeksi Lanzaroten Puerto del Carmen, ja tämän kokemuksen myötä jouduimme pyörtämään puheemme ja muuttamaan mieltämme ja ennakkoasenteitamme saarten suhteen.
Häämatkalta odotuksemme olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan: aurinkoa, merta, hiekkaa ja rentoutumista. Koska kuitenkin kyseessä oli häämatkan kaltainen erioisuus, valitsimme hieman normaalia paremman hotellin ja matkan kestoksi kaksi viikkoa. Puerto del Carmenissa olimme viettäneet niin sanotusti lähes pelkkää rantalomaa, joten nyt päätimme yhdistää rantaloman ja kaupunkiloman jos mahdollista ja Las Palmasissahan se onnistuu aivan loistavasti! Kaupungista kun löytyy sekä pitkä hiekkaranta rantabulevardeineen, että paljon ostosmahdollisuuksia, sekä vielä UNESCO:n listoillekin päässyt vanha kaupunki Vegueta katedraaleineen ja muine nähtävyyksineen.

Neljä vuodenaikaa.

Veguetan kaupunginosaa ja katedraalia vartioivat koirapatsaat.

Santa Anan katedraali Veguetan kaupunginosassa.

Katedraalin edustan koirapatsaat näkee kuvattuna mm. moniin postikortteihin.

Matka itsessään onnistui jopa yli odotusten, ainakin yli omien nukkeodotuksieni, mutta myös esimerkiksi säiden suhteen. Saimme nauttia melkein joka päivä kuulemma poikkeuksellisen hyvästä säästä: asteita oli useampana päivänä yli kolmekymmentä ja tuuli oli sopivan vilvoittava, mutta ei liian kova. Rannalla liehui joko vihreä tai keltainen lippu ja vain viimeisenä päivänä punainen uimisen kieltävä lippu. Silloinkin pystyimme onneksi pulahtamaan mereen rannan pohjoispäädyssä, joka ilmeisesti on sen verran suojaisampi, että siellä oli vain keltainen lippu ja uiminen onnistui. Ja mikäpä on sen hauskempaa kuin keltaisen lipun aallot!
Hotellille annan lisäplussaa siitä, että uima-altaalla oli jaossa erilliset allaspyyhkeet, jotka sai viedä mukanaan jopa rannalle ja vaihtaa uusiin milloin itse halusi. Onneksi emme olleet erikseen raahanneet Suomesta rantapyyhkeitä mukanamme! Myös hotelliaamiainen ansaitsee oman erityiskiitoksensa. Normaalien leipä-, munakokkeli- ja leivosvalikoimien lisäksi tarjolla oli joka päivä kasapäin erilaisia tuoreita hedelmiä ja juomaksi sai nappia painamalla tuoretta appelsiinimehua kätevästä laitteesta, johon vain lastattiin katolle läjä appelsiineja puristettavaksi. Jossain vaiheessa lomaa hoksasimme myös laitteen, josta luulin aluksi tulevan jogurttia, mutta asiaa tarkemmin tutkittuani totesin tökötin olevan raikasta jogurttipehmistä...!

Rentoa rantaelämää Playa de Las Canterasin Playa Grandella.

Hotel Cristina Las Palmasissa oli varsin herkulliset valikoimat aamiaispöydässä.

Enimmäkseen turistit matkaavat kuulemma Gran Canarialla saaren eteläosien lomakohteisiin ja Las Palmasissa kuulikin enimmäkseen espanjaa missä tahansa kulkikin. Vain oikeastaan yksi kohtaamamme henkilö hotellin vastaanoton henkilökunnan lisäksi puhui sujuvasti englantia. Ravintoloissakin kielitaito oli hyvin rajoittunut, vaikka ruokalista saattoi löytyä jopa suomeksi. Yksi hodarinmyyjätyttö jäi kyllä mieleen positiivisesti. Ensin hän silmin nähden pelästyi kun huomasi, että emme olleetkaan espanjankielentaitoisia, mutta elekielellä ja osoittelemalla asia hoitui erittäin hyvin ja tilanteen loppua kohden hän oli jo niin rohkaistunut, että pyysi hetken aikaa saadakseen miettiä ja kertoi sitten ostosten loppusumman englanniksi - ja aivan oikein! Myös kohteliaan bussikuskin kanssa asiointi sujui sekakielisesti kun kävimme mielenkiintoisella maanalaisella linja-autoasemalla selvittelemässä millä bussilla seuraavana päivänä pääsisimme seuraamaan UD Las Palmasin kotipeliä vähän kauempana sijaitsevalle uudelle jalkapallostadionille. Kuski sanoi vain: "fútbol, mañana" ja osoitteli kovasti aikataulua ja eri busseja ja seuraavana päivänä pääsimme hienosti perille. Ylipäänsä tuntuu kyllä jotenkin käsittämättömältä, että kieliä ei osata saarella, joka käsittääkseni jotakuinkin elää turismista. Eikä asiaa taatusti auta se, että melkein kaikki tv-ohjelmat on dubattu espanjaksi, totta kai.

Kanarialaista ruokaa: papas arrugadas, eli ryppyperunat ja (punaista) mojo-kastiketta. Lisäksi valkosipulileipää.

Santa Catalinan puisto, josta pääsi mm. hyppäämään moniin eri busseihin.

Kulttuuriero ihmisten välisessä käyttäytymisessä on melko silmiinpistävä verrattuna meikäläisiin tapoihin. Missä tahansa kaksi paikallista kohtasivat, saivat he heti vilkkaan keskustelun aikaiseksi ja pulisivat ja viittoilivat innokkaasti toisilleen ikä- tai muista eroista huolimatta. Hauska oli myös huomata heidän avuliaisuutensa erilaisissa tilanteissa. Itse esimerkiksi tiputin kolikon maahan ja kun kumarruin sitä nostamaan, oli jo vieressäni ollut nainen myös nostamassa sitä minulle. Eräs mies sen sijaan juoksi kovalla kiireellä kohti pysäkkiä ja alkoi jo luovuttaa, kun bussi lähti liikkeelle. Ilmeisesti joku bussin sisällä oli ehtinyt kuitenkin huomata tämän juoksijan. Miehelle huudettiin ystävällisiä kannustuksia pysäkiltä, ja bussista sisältä viitottiin juoksemaan kyytiin, ja bussi hidasti vielä nappaamaan juoksijan kyytiinsä. Toista se on täällä meillä, tiedän ihan henkilökohtaisesta kokemuksesta... Toisaalta sitten lastenkasvatuksen suhteen äimistelin eräänkin hotellivieraana olleen isän käytöstä, kun hän aivan avoimesti läppäisi hississä poikaansa päähän tätä komentaessaan, heitti poikaa vähän rajumman puoleisen rantaleikin aikana märällä hiekkapaakulla naamaan ja vei kauhusta kiljuvan pienen tyttärensä meren kuohuviin aaltoihin. Ja sitten taas toisaalta tämä isä jaksoi väsymättä leikkiä lastensa kanssa koko sen ajan mitä perhe rannalla vietti.
Erilaisuus näkyy helposti myös esim. suhtautumisessa eläimiin, niin hyvässä kuin pahassakin. Toisaalta asenne on ihanan rento ja koirat saavat kulkea vapaana kaduilla ja puistoissa, eikä siitä kukaan tunnu häiriintyvän. Ja koska koirat itsekin ovat tähän tottuneet, eivät ne hätkähdä vastaantulijoista vaan kulkevat hienosti omistajansa vierellä. Askel sallivampaan suuntaan olisi varsin kaivattu täällä meidänkin maailmankolkallamme. Toisaalta sitten taas on mielestäni varsin surtavaa nähdä, että kaikki koirat, joilta on "totuttu" jotain typistämään, on aivan taatusti myös kaikki mahdollinen typistetty. Itsekin luonnostaan pystykorvaisen kääpiöpinserin omistajana oli ikävä katsoa paikallisia kääpiöpinsereitä, joiden korvista oli jäljellä vain kapeat pystyssä sojottavat suikaleet. Kissanpentuja myytiin eläinkaupassa pienestä lasiterraariosta ja monen kodin ikkunalla tai parvekkeella pomppi turhautunut lintu ympäri pientä häkkiä sirkuttamassa vapaille lajitovereilleen.
Kierrätyksen suhteenkin olisi varmasti paljon tehtävissä ja panttipulloihin tottuneena ensimmäisenä tulee mieleen, että miksei tämä systeemi ole käytössä Kanariallakin, missä myös juomavesi ostetaan kaupasta muovikanisteriin tai -pulloon pakattuna? Muutenkin muovia käytettiin paljon joka puolella ja esimerkiksi hotellilla oli edelleen käytössä pieniin muovipulloihin pakatut shampoot ja pesuaineet. Onneksi pitkä Las Canteras -hiekkaranta käytiin joka päivä siivoamassa, josko sitten ainakin osa muovista ja muista roskista päätyy edes kaatopaikalle, eikä mereen killumaan ja kerryttämään jätelauttoja.

Las Arenas -ostoskeskusta vastapäätä sijaitsevan Auditorio Alfredo Krausin eteen oli käyty jättämässä jälkiä.

Mutta jos joku asia on Las Palmasissa huikea, niin se on lelukauppojen valikoimat! Lelut tuntuvat olevan niin sanotusti paljon sukupuolisidonnaisempia ja molemmille niin tytöille kuin pojillekin on valtavat valikoimat omia lelujaan. Suomessa ei esimerkiksi näe ollenkaan sillä tavalla pojille suunnattuja "ukkeleita" kuin Las Palmasissa näimme ja tytöille on metritolkulla valikoimaa erilaisista nukeista. Löytyy tavanomaiset Barbiet ja muut muotinuket, tyttönukkeja ja mieletön valikoima erilaisia kauniita vauvanukkeja sekä lukuisia erilaisia pieniä nukkeja. Eikä sovi unohtaa meitä keräilijöitäkään! Valittavissa oli keräilynukkeja Barbien Dolls of the World -sarjan nukeista kalliimpiin näköisnukkeihin ja Silkstoneihin. Onneksi tosiaan olimme pakanneet mukaan mahdollisimman vähän tavaraa menomatkalle, sillä takaisin tullessa laukut meinasivat hieman pullistella nukkelaatikoiden takia...! Tein vastustamattomia löytöjä sekä Jugueterias Nikki -lelukaupoista, että kahden eri El Corte Inglés -tavaratalon leluosastolta. Ja mikäs oli ostellessa kun tavaratalo soitti vielä houkuttelevana taustamusiikkina Bon Jovin vähän vähemmän kuultua Bounce-levyn tuotantoa, minkä Hra Ee bongasi tietysti heti.

Siete Palmas -ostoskeskuksen Nikki-lelukaupan Barbie-valikoimaa.

Veguetan Nikki-kaupan vauvanukkeja.

Toisen El Corte Inglés -tavaratalon Barbie Silkstonet.

Rönsyiltäköön vielä musiikki- ja ruoka-aiheissa sen verran, että läheisen El Muelle -kauppakeskuksen Vips-ravintolassa sain nauttia harvinaisesta herkusta hyvän ruoan lisäksi, kun taustalla kuului useampikin Sarah McLachlanin kappale. Niitä todellakin soisi soitettavan enemmän. Tai voisi melkein sanoa: ylipäänsä. Huoneessakin löysimme tv:n kautta huikean 80-luvun musiikkia soittavan radiokanavan.

El Muelle -ostoskeskukseen on Hotel Cristinasta vain kivenheitto.

Focaccia Milano ja runsaasti mozzarellatäytettä.

Vain aurinko lämmin loistaa, rantaan hehkuen, ja mainingit hehkun toistaa, Las Palmasissa... Loppuyhteenvetona voi sanoa, että loma todellakin oli onnistunut ja saimme kokea kaikkea sitä mitä toivoimmekin: saimme nauttia lämpimästä ja aurinkoisesta säästä, rennoista päivistä hiekkarannalla sekä ihanasta merestä! Bonuksena tulivat vielä paikallisen jalkapallohuuman kokeminen, lisäys UNESCO-listalle ja tietysti ne, ah niin ihanat, nuket! Eikä kotonakaan ollut vastassa mykkäkoulua pitävää kissaa (protestiksi oli ilmeisesti riittänyt pissaaminen sisko K:n kassiin), eikä hajalle revittyjä paikkoja (koiran protesti oli ollut kissanvessan tonkiminen parina päivänä), vaan The Joulukalenteri -tyyliin koristeltu koti...

Ooo Las Palmas, ooo Las Palmas, sun luoksesi lämpimään...

Karjalan kannaksella, osa 3/3

Sellanen ol' Viipuri

Viipurin linna.

Kylläpä aika on päässyt vierähtämään, mutta jospa nyt viimein saattaisin tämän tekstisarjan loppuun. Eli Lottaperinneliiton tämän kesän reissun viimeiset kaksi yötä vietimme Viipurissa, jonne saavuimme alkuillasta. Pääsimme suoraan päivällispöytään Punaisenlähteentorin vieressä sijaitsevaan hienoon Marco Polo -ravintolaan, joka oli ehdottomasti reissumme paras ruokapaikka. Vasta syötyämme jatkoimme kohti Kauppatoria ja Salakkalahtea, jonka rannassa majapaikkamme hotelli Victoria sijaitsi. Victoria olikin miellyttävä tuttavuus, jota voi lämpimästi suositella muillekin Viipurissa matkaileville yöpaikaksi. Saimme ystävällistä palvelua ja huoneet olivat oikein siistit!

Alkuruoaksi nautimme  herkullista kurpitsakeittoa.

Jälkiruokana tarjoiltiin suussa sulavia jättikokoisia vaniljatäytteisiä croissanteja.

Ilta oli aurinkoinen ja lämmin, joten päätimme käyttää sen hyväksemme ja lähdimme vielä katselemaan hieman hotellin ympäristöä. Kauppatorin laidalla kun oltiin, olivat tietysti Pyöreä torni ja Kauppahalli heti ensimmäiset nähtävyydet, joilta jatkoimme iltakävelyä rantabulevardia pitkin linnalle ja Torgils Knutssonin, Viipurin linnan perustajan, patsaalle. Päivä oli ollut pitkä, eikä muutenkaan kiinnostanut jäädä odottamaan iltahämärää, joten käännyimme Torgilsin patsaalta takaisin hotellille päin. Ennen matkaa olin selaillut Pekka Kantasen ja Mikko Mäntyniemen Aikamatka Viipuriin -kirjaa ja oli hauska tunnistaa paikkoja, joita kirjassa oli esitelty. Kirjassa on monesta paikasta sekä vanha että uusi kuva, joista voi vertailla kaupunkikuvan muuttumista vuosien varrella. Kirjan mukaan katumaisemaa Vesiportinkadusta, nykyisestä Vodnoi zastavysta, ja kellotornista on luonnehdittu Suomen kauneimmaksi, mutta nyt näin ei voi enää sanoa parhaalla tahdollakaan, enkä nyt puhu siitä kenen mailla maisema sijaitsee, vaan siitä miltä se tällä hetkellä näyttää. Onneksi kuitenkin näimme näiden parin päivän aikana paljon myös asioita, joissa näyttää tapahtuneen selkeää parannusta ja halua houkutella meitä suomalaisia ja muitakin turisteja tähän historialliseen kaupunkiin.

Salakkalahti.

Torkkeli Knuutinpojan tori ja itse Torkkeli (Torgils Knutsson), sekä toria "vartioivat"
Suomen kaudelta säilyneet naispatsaat (alla).

Venäjällä kaikki on suurta - myös rakkaus?

Entinen Vesiportinkatu ja tuomiokirkon torni.
Kulmassa rapistunut Alice Hackmanin talo.

Torstaina 12.6. vietettiin Venäjän päivää, mikä tarkoitti vapaapäivää useille venäläisille. Me aloitimme kuitenkin päivämme suunnitellusti ja poikkesimme heti aamiaisen jälkeen katsastamassa kauppahallin tarjonnan. Emme kuitenkaan tehneet mitään hankintoja, mutta tulipahan nähtyä sekin paikka. Yhteinen ohjelma alkoi venäläisoppaan johtamalla kaupunkikiertoajelulla. Kuulimme nähtävyyksien esittelyn lomassa esimerkiksi sellaisen ilahduttavan asian, että tämän päivän viipurilaiset olisivat halukkaita vaihtamaan takaisin vanhoja historiallisia kadunnimiä, jotka vaihdettiin kolmen päivän aikana heti sodan jälkeen, mutta vaikeutena on venäläisille asukkaille hankalat sanat. Opas epäili, että tulevaisuudessa ratkaisuna olisi jonkinlaisia kompromisseja kadunnimien suhteen.

Kiertoajelu päättyi Alvar Aallon suunnittelemalle Viipurin kaupunginkirjastolle, joka on vasta hiljattain saatu kunnostettua. Se ehti rapistua jo pahasti sotien jälkeen, mutta onneksi tämä funkkisarkkitehtuurin helmi on nyt kunnostettu ja nykyviipurilaisillekin ylpeyden aihe. Itse en välttämättä ole aina niin innostunut Aallon töistä, mutta täytyy sanoa, että Viipurin kirjasto on todella upea paikka aaltoilevine koivukattoineen ja lukuisine sokkeloineen. Voitaisiinko Suomenkin puolelle rakentaa tällainen kirjasto seuraavan kerran johonkin kaupunkiin ollaan rakentamassa uutta kirjastoa? Kirjaston pihaa vartioi tuttu näky kolmesta suomalaisestakin kaupungista. Jussi Mäntysen komea hirvi nimittäin on myös Lahdessa, mistä se on itselleni tuttu jo lapsuudesta, sekä Turusta ja Helsingistä. Mäntysen patsaat ovat ehdottomasti yksiä suosikkejani!

Alvar Aallon kirjaston pienoismalli.

Kirjaston kaunis aaltoileva katto.

Kaunis puinen kaide.

Jussi Mäntysen upea hirvipatsas kirjaston vieressä.

Kirjaston jälkeen meille oli varattu hieman vapaata aikaa kaupungilla, jonka olisi voinut käyttää esimerkiksi lounasruokailuun, mutta koska halusimme päästä käymään sekä ruoka-, että lelukaupassa, jotka kiertoajelulla bongasimme, jätimme omatoimiset ravintolavierailut toisille ja suuntasimme taas Punaisenlähteentorin suuntaan. Ulospäin lelukaupasta ei osannut juuri mitään päätellä, mutta sisällä paljastui melkoisen kattava valikoima kaikenlaisia leluja, vaikka itse putiikki olikin suhteellisen pieni. Sisko K:n kanssa päädyimme tietysti nukkehyllylle, missä oli pitkä rivi juhlapukuisia Kurhneja (tosin venäläisellä kauppanimellä "Sonya Rose") tavanomaisempien Monster High -nukkejen ja muiden joukossa. Nuket olivat erinomainen löytö, sillä meillä molemmilla sattui jo entuudestaan olemaan muutama Kurhn, mutta niitä ei ainakaan tällä hetkellä saa Suomesta kuin ehkä sattumalta esim. Huuto.netistä. Tyytyväisinä kotiinviemisistä kävimme vielä viereisessä ruokakaupassa hakemassa lounaseväät ja joitakin tuliaissuklaita yms. kotimiehille.

Hyllyn täydeltä nukkeja.

Tätä herkkua (kondensoitua maitoa tietysti) olisi saanut tällaisissa
sopivan kokoisissa pakkauksissakin, vaan sitten olisi ehkä pitänyt olla kylmälaukku
mukana kotiinkuljetusta varten. ;)

Yrjö Liipolan Metsänpoika-patsas Torkkelinpuistossa.

Syötyämme eväät hyppäsimme hotellilta taas bussimme kyytiin ja menimme käymään Viipurin taidemuseossa, jonka jälkeen pääsimme parin jonotuksen jälkeen kiipeämään Viipurin linnan torniin katselemaan maisemia. Hieman ahdasta tornissa oli, vaikka väkimäärää näytettiinkin säännösteltävän, mutta hyvin pääsimme näkemään maisemat joka suuntaan ja välillä aurinkokin pilkahteli esiin. Suurin osa porukasta jättäytyi torniin kiipeämisestä pois, joten valitettavasti meille ei jäänyt aikaa käytännössä muuhun kuin jonottamiseen ja pikaiseen visiittiin tornissa. Äiti lähti jo edeltä bussille toisten perässä, kun me siskokset teimme vielä pikaiset, ja pakolliset, magneettiostokset ja juoksimme sitten muut kiinni.

Maisemia linnantornista. Vasemmalla tien päässä näkyvä vaalea rakennus on hotelli Victoria.

Linnalta lähdimme vielä tutustumaan kuuluisaan Monrepos'n puistoon, vaikka sää alkoi näyttää siltä, että pian tulisi vettä. Jonkinlaisen reitin ehdimme kuitenkin kävellä puistossa ennen ensimmäisiä sadepisaroita ja pääsimme suunnilleen kuivia takaisin bussille. Puistoon oli saapunut paljon paikallisia viettämään vapaapäivää, mutta luulen kyllä, että puisto on ollut ennen sotia huomattavasti paljon viehättävämpi. Valitettavasti emme ehtineet nähdä ollenkaan kaikkia eri kohteita, mitä puistossa olisi ollut, mutta leijonapatsaan sentään pääsimme kuvaamaan. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä Ludwigsteinin perhehauta hautasaaressaan, mutta sinne vienyttä köysillä vedettävää lauttaa ei tietenkään enää ole olemassa, eikä puiden takaa näkynyt suuresta haudasta mitään. Myös Neptunuksen temppeli ja Sylmian lähde olisivat olleet omalla toivelistallani, vaikka Narkissos-patsas lähteeltä onkin tietysti kadonnut. Sitä en sitten tiedä  millä ihmeellä nuo kohteet puistosta ylipäänsä olisi osannut etsiä...

Talvisodan jälkeen särjetty Gunnar Finnen suunnittelema
Suomen leijona -patsas lojuu Monrepos'n puistossa.

Pääsemättömissä oleva Ludwigsteinin hautasaari.

Viipuri-päivän illallinen meille oli järjestetty itseoikeutetusti Pyöreässä tornissa, mutta valitettavasti on pakko sanoa, että Torni oli melkoinen pettymys, etenkin edellisiltaisen Marco Polon jälkeen. Ravintolasalin seinissä näkyi toki tornin historiasta kertovia seinämaalauksia, mutta taustamusiikkina soinut, ilmeisesti venäläisiä itseään miellyttävä, diskojumputus ei mielestäni paikkaan sopinut ollenkaan. Kaiken kukkuraksi keskelle salin kattoa oli tuotu tyylittömyyden kruunaava diskopallo ja värillisiä spottivaloja. Alkukeitto oli kuitenkin ihan hyvän makuista. Pian ruoan jälkeen meidän seurueemme irrottautui muusta porukasta ja paineli torin poikki hotellille lepäilemään.

Pyöreän tornin kaalialkukeitto smetanalla. Varsinaisessa pääruoassa ei sitten
juuri ollutkaan kehumista.

Ravintola Pyöreän Tornin seinämaalauksia.

Perjantaina lähdimme heti aamiaisen jälkeen hotellilta katsastamaan muutaman taistelupaikan, joiden jälkeen jatkaisimme suoraan tulliin ja takaisin koti-Suomeen. Ensimmäisenä pysähdyimme Tali-Ihantalan suurtaisteluihin liittyvällä Portinhoikan muistomerkillä, joka muuten  on rakennettu vanhoista (suomalaisten) talojen kivijaloista.  Oppaamme Sampo kertoi muistomerkillä jälleen pitkät pätkät mielenkiintoisia sotajuttuja. Myöhemmin tuli mieleen, että paras olisi ollut, kun olisi ollut jonkinlainen tallennusväline mukana, niin olisi saanut kunnolla kaikki tarinat muistiin. Mieleen jäi kuitenkin esimerkiksi aiemmalla matkalla mukana olleen sotaveteraanin kertomus siitä, miten vaikea Ihantalaan oli saada tuotua panssarivaunuja. Telat oli pitänyt irrottaa ja kaikki vaunussa olleet reiät täyttää sammaleella umpeen joen ylityksen ajaksi. Tarinaa kertonut veteraani oli itse ollut vaunussa kuskina ja kiipeillessään vaunun päällä oli aina näkynyt venäläisille, jotka tietysti olivat kovasti häntä silloin tulittaneet. Perille kuljetus oli kuitenkin päässyt.

Portinhoikan muistomerkki venäläiskukituksineen.

Varsinaisella Ihantalan muistokivellä meitä odotti ison Suomen lipun kanssa pari iloista peräkonttikauppiasta. Pulloja ja suklaata oli kaikenlaisia. Sampon kanssa sovimme kuitenkin, että ensin hoidetaan sotatarinoinnit ja kauppoja hierotaan vasta sitten. Kiersimme siis ensin katsomassa muistokivenä toimivan siirtolohkareen, jonka etu- ja takapuolelle on kaiverrettu muistokirjoitukset, sekä kiven takana sijainneen entisen hautausmaan paikan. Alueella on monia valtavia siirtolohkareita, joiden takana ja allakin miehet ovat suojautuneet viholliselta. Reippaana tyttönä sisko K testasi tunnettua suojapaikkaa erään lohkareen alla, mutta ei se kuulemma kovin miellyttävää ollut. Millaista se sitten onkaan tosipaikassa ollut kun kiven alle on joutunut änkeämään monta sotamiestä kerralla?

Ihantalan taisteluiden muistokivi.

Ihantalassa kävimme vielä vähän matkan päässä entisellä kirkonpaikalla ja sen peräti hoidetulla muistomerkillä ennen kuin jatkoimme "Kasakkakiven", eli Tienhaaran taistelujen muistolaatan kautta kuulemaan Tienhaaran taisteluista korkean sillan kupeeseen veden ääreen. Taliin emme edes yrittäneet, sillä seurueella oli tietoa, että Taliin johtava tie on nykyisin niin huonossa kunnossa, ettei sinne pääse ajamaan. Saimme kuitenkin näiden kuluneiden muutaman päivän aikana taas nähdä useita muita mielenkiintoisia kohteita. Toivottavasti kiinnostus omaan historiaamme säilyy meillä nuoremmilla polvilla jatkossakin ja ehkä joku vielä tulevaisuudessakin käy näitä kuuluisia paikkoja katsastamassa. Meille oli kuitenkin ensiarvoisen hienoa tälläkin matkalla saada kuulla kaikenlaisia juttuja kyseisistä kohteista, ja aina välillä vähän muistakin asioista, sotatieteiden kunniatohtorin, eversti Sampo Ahton kertomana.

Kasakkakivi.

Tienhaaran taistelupaikkoja korkean sillan kupeessa.

Karjalan kannaksella, osa 2/3

Karjalaisilla juurillamme

Lottaperinneliiton kesäreissun kolmantena matkapäivänä meille oli tiedossa poikkeuksellisen kiinnostavaa matkaohjelmaa. Pääsisimme nimittäin Kivennavan Raivolan kylään, missä isoisoisämme rakentama talo sijaitsi ja mistä perhe lähti aikoinaan evakkoon Suomeen, toisella kertaa jäädäkseen. Olimme siis kaikki odottavalla mielellä ja samalla kaikista varmasti tuntui hieman omituiselta ja ristiriitaiselta.

Valmiina päivän kohteisiin!
Korkeat rotvallit Kronstadtissa.

Aamiaisen jälkeen pakkasimme tavarat bussiin ja suuntasimme ensimmäisenä kohti Kronstadtia ja merikatedraalia. Katedraalin kultainen kupolikatto loisti jo kauas Nevan jotakuinkin umpeenkasvaneen patoaltaan yli kun ajoimme patotietä Kronstadtia kohti. Neuvostoliiton aikaan Kronstadtiin ei tavallinen ihminen päässyt ollenkaan, sillä se oli tärkeä sotasatama, mitä se toki edelleenkin on. Nykyisin alueelle kuulemma yritetään houkutella turisteja ja varmasti ainakin UNESCO-kohteista kiinnostuneita ihmisiä, miksei muitakin, alue kiinnostaa. Kronstadtin alueen talot on rakennettu 1800-luvulla ja suurelta osin restauroitu, joten kaupunki näyttää hyvin harmoniselta.

Pietari Suuren patsas Kronstadtissa.

Satama-aluetta.

Merikatedraali oli todella hieno, kuten mielestäni yleensäkin ortodoksikirkot ovat. Sisällä ei valitettavasti saanut kuvata, joten otimme kiltisti kuvia vain ulkoapäin. Sisältä kirkko on lattiasta kattoon täynnä upeita maalauksia ja valtavia kattokruunuja. Kirkon mallina on ollut muinaisen Konstantinopolin,  nykyisen Istanbulin, Pyhän Sofian kirkko. Tsaari Nikolai II ehti vihkiä hieman ennen ensimmäistä maailmansotaa valmistuneen kirkon käyttöön. Neuvostovallan aikana kirkko toimi elokuvateatterina ja oli lopulta todella huonossa kunnossa, mutta onneksi se nyt on saatu restauroitua.

Kronstadtin upea merikatedraali.

Yksityiskohta merikatedraalin ulkoseinästä.

Merikatedraalin edessä torin laidalla on amiraali Makarovin patsas.
Amiraali Makarov painui pohjaan Petropavlovsk-laivansa mukana Venäjä-Japani-sodassa 1904.

Ennen kuuluisaa Raivolan lehtikuusimetsää pysähdyimme vielä Terijoen niin ikään varastona neuvostovallan aikana toimineella ortodoksikirkolla, jossa oli parhaillaan kunnostustyöt menossa. Vaikka varsinaisessa kirkkosalissa ei pressujen takia ollut juuri nähtävää, oli silti kiva kun pysähdyimme täällä, sillä kirkolla oli myynnissä kauniita ikoneita (ikonikopioita), joita pari huivipäistä mummoa myi. Mummot olivat oikein ihania, vaikka yhteistä kieltä ei löytynytkään ja ostokset saatiin hyvin hoidettua. Vaihtorahaa ei juuri ollut, joten vaihtorahan edestä valitsin kaksi ehkä euron - parin arvoista postimerkin kokoista mini-ikonia. Muutama ikonieita kotoa jo löytyi entuudestaan, mm. kämmenen kokoinen ikoni kanonisoidusta tsaariperheestä, mutta koska ikonit ovat niin kauniita, mahtuu entisten joukkoon hyvin vielä muutama lisää.

Terijoen ortodoksikirkko.

Terijoen upseerikasino nykykunnossaan.
Täällä kokoontui Otto Wille Kuusisen johdolla "Terijoen hallitus".

Raivolan lehtikuusimetsän historia ulottuu 1700-luvulle, jolloin Pietari Suuren aloitteesta alueelle istutettiin siperianlehtikuusia laivanrakennustarpeiksi. Kyseiset puista oli tarkoitus valmistaa laivanmastoja, koska ne kasvavat niin korkeiksi ja suoriksi. Puiden ehdittyä kasvaa tarvittavaan pituuteen, olivat höyrylaivat jo syrjäyttäneet purjelaivat, joten puut säästyivät. Alue on nykyisin luonnonsuojelualue. Valitettavasti emme saaneet anastettua sieltä mukaan uutta taimea, mutta muutamia sekä tuoreita, että kuivia käpyjä keräsimme kyllä. Ehkä niistä voi hyvällä uskolla kasvaa uusi puu sen tilalle, jota äidillä ei enää ole. Hän nimittäin sai aikoinaan ylioppilaslahjaksi kyseisestä metsästä salakuljetetun puuntaimen, jonka sittemmin enomme kaatoi, kun papan talo papan kuoltua myytiin.

Polku Raivolan lehtikuusimetsässä.

Korkeat siperianlehtikuuset.

Olimme etukäteen ajatelleet, että lehtikuusimetsässä vierailu tulisi olemaan retken se paikka, mikä olisi lähimpänä pappamme lapsuudenmaisemia, mutta yllätykseksemme äiti selvitti Sampon kanssa, että lehtikuusimetsästä lähtiessämme meillä on kaksi vaihtoehtoista reittiä jatkaa  matkaa ja toinen näistä on tie, jonka varrella isoisoisän, äitin isoisän, rakentama talo on ollut.  Ennen tätä kohtaa pysähdyimme Raivolan kylän, eli nykyisen Rostshinon, keskustassa entisen kirkon paikalla, jolla nykyisin on venäläinen muistomerkki muovikukka-asetelmineen, sekä uusi ortodoksikirkko.

Uusi sinivalkoinen ortodoksikirkko Rostshinossa, entisessä Raivolassa.

Edith Södergranin hautamuistomerkki kirkon takana.

Edithin Totti-kissalle omistettu patsas hautamuistomerkin lähettyvillä.

Onkamojoki kirkon takana kauniine hiekkarantoineen.

Pysähdyksen jälkeen jatkoimme kylätietä eteenpäin, mutta valitettavasti etsimämme talon paikalle oli rakennettu aita, jonka takana oli uusia venäläisiä kividatsoja. Vielä viitisen vuotta sitten talo oli ollut paikallaan, joskin jo ränsistyneenä, kun enoni oli käynyt sen etsimässä, ja onneksi olikin, jotta saimme muistoksi ainakin kuvan talosta ja sen kauniista pienistä ikkunaruuduista. Kuten jo todettu moneen kertaan matkan aikana: elämä jatkuu ja hyvä niin. Mutta se täytyy sanoa, että valtavan kaunis kylä on Raivola ollut jättää neuvostoliittolaisten käsiin kauniine rantoineen. Ei sitä tuskaa osaa ajatellakaan mitä karjalaiset ovat joutuneet kokemaan sodan seurauksina.

Enoni ottamat kuvat isoisoisämme Raivolaan rakentamasta talosta,
joka jouduttiin jättämään kaksi kertaa. Toisella kertaa lopullisesti.

Matkamme kuitenkin jatkui Kivennavan kirkonkylän läpi, jossa muuten pappamme syntyi ja missä heidän ensimmäinen talonsa oli sijainnut, sekä mm. Uupuneen ja Pamppalan kylien sekä Kyyrölän venäläiskylän kautta, josta on peräisin nykyisin Hämeenlinnan seudulla sijaitseva Kyyrölän savi. Kyyrölän vieressä on ennen sijainnut viehättävä klassisismia edustava rakennus, Kuusaan hovi, mutta se tuhoutui vähitellen 2000-luvun alussa, kunnes katosi lopullisesti tuhopoltossa 2006. Olisi ollut hieno nähdä tuo kaunis rakennus, josta muutamia kuvia toki löytyy googlaamalla.

Entiselle Kuusaan hoville johtava pihakäytätä.
Hovia ehdittiin käyttää lasten ja nuorten pioneerileiripaikkana 1900-luvun lopulle asti.
Vastapäätä sijaitsee vanha kolhoosialue navettoineen.

Kuoppaisten teiden muistiinpanoja.

Äyräpäätä lähestyessä tie oli paikoin todella huonokuntoinen. Alueella on ollut iso venäläinen korsukylä, missä asui talvisodan jälkeen tuhansia miehiä. Bunkkerien jäänteet jäivät kuitenkin ryteikön taakse, eikä niitä pystynyt näkemään. Ennen alueella oli isoja peltoja, mutta nykyisin kaikki kasvavat jättiputkea kirkonkylää myöten. Jättiputkipellon laidalle tosin oli pystytetty kyltti, jonka mukaan alueelle on tulossa uusi datsa-alue, sikäli kun se on tulossa. Joku oligarkki on koittanutkin jo rakentaa alueelle ilmeisesti huvilansa ja muistomerkit ovat nykyisin aitojen takana, mutta pääsimme ajamaan kuitenkin lähelle Vuoksen rantaa ja entisen Äyräpään kirkon kohtaa. Kauniilla Vuoksen rannalla kuulimme taas pitkät pätkät tarinointia sekä talvisodan, että jatkosodan vaiheista. Oli myös mielenkiintoista kuulla, että yhden matkalaisen äiti oli ollut Äyräpään kirkontornissa ilmatorjuntalottana. Kirkkoa vastapäätä on ollut hautausmaa, josta ei ole enää mitään jäljellä, sillä sitä on käytetty sotaharjoitusalueena. Entiset äyräpääläiset etsivät sittemmin maan seasta vanhoja hautakiviä, mutta nyt paikka on täysin tuhoutunut. Eipä ollut itse kirkostakaan paljoa jäljellä. Mäen päällä muutama betonimöhkäle, joiden joukosta pilkotti ruostunutta metallia. Vuoksen rantamaisemissa näyttivät venäläiset pitävän leirintäaluetta. Joitakin ihmisiä oli leiriytyneenä pitkin rantoja, mutta eivätkö venäläiset lomailijat halua uida? Päivä sattui olemaan jopa sen verran lämmin, että ainakin itseni olisi tehnyt mieli pulahtaa vilvoittelemaan rantaveteen. Venäläisäidistä näytti kuitenkin olevan mukavampaa kun lapsi kantoi muovipullolla vettä Vuoksesta hänen päälleen.

Jättiputkea kasvavat pellot.

Äyräpää.

Äyräpään kirkon raunioilla.

Vuoksi.

Vuoksen houkutteleva hiekkaranta.

Vuokselta lähdimme ajamaan Viipuria kohti, missä tulisimme viettämään retken toiset kaksi yötä, mutta siitä lisää seuraavalla kerralla.