Aurinkoa Las Palmas de Gran Canarialla

Pulu poseeraa Playa de Las Canterasin hiekkarannalla.

Niin kauas kuin silmä kantaa, merta nähdä voin, käyn päivisin hiekkarantaa, Las Palmasissa... Irwin sen jo totesi ja tämä mielessämme varasimme viimein syksyllä jo jonkun aikaa suunnittelemamme häämatkan. Alun perin meitä ei todellakaan olisi kumpaakaan juuri vähempää voinut Kanariansaaret matkakohteena kiinnostaa, mutta kun vuosi sitten yllätimme itsemme varaamalla äkkilähdön lämpimään, valikoitui kohteeksi Lanzaroten Puerto del Carmen, ja tämän kokemuksen myötä jouduimme pyörtämään puheemme ja muuttamaan mieltämme ja ennakkoasenteitamme saarten suhteen.
Häämatkalta odotuksemme olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan: aurinkoa, merta, hiekkaa ja rentoutumista. Koska kuitenkin kyseessä oli häämatkan kaltainen erioisuus, valitsimme hieman normaalia paremman hotellin ja matkan kestoksi kaksi viikkoa. Puerto del Carmenissa olimme viettäneet niin sanotusti lähes pelkkää rantalomaa, joten nyt päätimme yhdistää rantaloman ja kaupunkiloman jos mahdollista ja Las Palmasissahan se onnistuu aivan loistavasti! Kaupungista kun löytyy sekä pitkä hiekkaranta rantabulevardeineen, että paljon ostosmahdollisuuksia, sekä vielä UNESCO:n listoillekin päässyt vanha kaupunki Vegueta katedraaleineen ja muine nähtävyyksineen.

Neljä vuodenaikaa.

Veguetan kaupunginosaa ja katedraalia vartioivat koirapatsaat.

Santa Anan katedraali Veguetan kaupunginosassa.

Katedraalin edustan koirapatsaat näkee kuvattuna mm. moniin postikortteihin.

Matka itsessään onnistui jopa yli odotusten, ainakin yli omien nukkeodotuksieni, mutta myös esimerkiksi säiden suhteen. Saimme nauttia melkein joka päivä kuulemma poikkeuksellisen hyvästä säästä: asteita oli useampana päivänä yli kolmekymmentä ja tuuli oli sopivan vilvoittava, mutta ei liian kova. Rannalla liehui joko vihreä tai keltainen lippu ja vain viimeisenä päivänä punainen uimisen kieltävä lippu. Silloinkin pystyimme onneksi pulahtamaan mereen rannan pohjoispäädyssä, joka ilmeisesti on sen verran suojaisampi, että siellä oli vain keltainen lippu ja uiminen onnistui. Ja mikäpä on sen hauskempaa kuin keltaisen lipun aallot!
Hotellille annan lisäplussaa siitä, että uima-altaalla oli jaossa erilliset allaspyyhkeet, jotka sai viedä mukanaan jopa rannalle ja vaihtaa uusiin milloin itse halusi. Onneksi emme olleet erikseen raahanneet Suomesta rantapyyhkeitä mukanamme! Myös hotelliaamiainen ansaitsee oman erityiskiitoksensa. Normaalien leipä-, munakokkeli- ja leivosvalikoimien lisäksi tarjolla oli joka päivä kasapäin erilaisia tuoreita hedelmiä ja juomaksi sai nappia painamalla tuoretta appelsiinimehua kätevästä laitteesta, johon vain lastattiin katolle läjä appelsiineja puristettavaksi. Jossain vaiheessa lomaa hoksasimme myös laitteen, josta luulin aluksi tulevan jogurttia, mutta asiaa tarkemmin tutkittuani totesin tökötin olevan raikasta jogurttipehmistä...!

Rentoa rantaelämää Playa de Las Canterasin Playa Grandella.

Hotel Cristina Las Palmasissa oli varsin herkulliset valikoimat aamiaispöydässä.

Enimmäkseen turistit matkaavat kuulemma Gran Canarialla saaren eteläosien lomakohteisiin ja Las Palmasissa kuulikin enimmäkseen espanjaa missä tahansa kulkikin. Vain oikeastaan yksi kohtaamamme henkilö hotellin vastaanoton henkilökunnan lisäksi puhui sujuvasti englantia. Ravintoloissakin kielitaito oli hyvin rajoittunut, vaikka ruokalista saattoi löytyä jopa suomeksi. Yksi hodarinmyyjätyttö jäi kyllä mieleen positiivisesti. Ensin hän silmin nähden pelästyi kun huomasi, että emme olleetkaan espanjankielentaitoisia, mutta elekielellä ja osoittelemalla asia hoitui erittäin hyvin ja tilanteen loppua kohden hän oli jo niin rohkaistunut, että pyysi hetken aikaa saadakseen miettiä ja kertoi sitten ostosten loppusumman englanniksi - ja aivan oikein! Myös kohteliaan bussikuskin kanssa asiointi sujui sekakielisesti kun kävimme mielenkiintoisella maanalaisella linja-autoasemalla selvittelemässä millä bussilla seuraavana päivänä pääsisimme seuraamaan UD Las Palmasin kotipeliä vähän kauempana sijaitsevalle uudelle jalkapallostadionille. Kuski sanoi vain: "fútbol, mañana" ja osoitteli kovasti aikataulua ja eri busseja ja seuraavana päivänä pääsimme hienosti perille. Ylipäänsä tuntuu kyllä jotenkin käsittämättömältä, että kieliä ei osata saarella, joka käsittääkseni jotakuinkin elää turismista. Eikä asiaa taatusti auta se, että melkein kaikki tv-ohjelmat on dubattu espanjaksi, totta kai.

Kanarialaista ruokaa: papas arrugadas, eli ryppyperunat ja (punaista) mojo-kastiketta. Lisäksi valkosipulileipää.

Santa Catalinan puisto, josta pääsi mm. hyppäämään moniin eri busseihin.

Kulttuuriero ihmisten välisessä käyttäytymisessä on melko silmiinpistävä verrattuna meikäläisiin tapoihin. Missä tahansa kaksi paikallista kohtasivat, saivat he heti vilkkaan keskustelun aikaiseksi ja pulisivat ja viittoilivat innokkaasti toisilleen ikä- tai muista eroista huolimatta. Hauska oli myös huomata heidän avuliaisuutensa erilaisissa tilanteissa. Itse esimerkiksi tiputin kolikon maahan ja kun kumarruin sitä nostamaan, oli jo vieressäni ollut nainen myös nostamassa sitä minulle. Eräs mies sen sijaan juoksi kovalla kiireellä kohti pysäkkiä ja alkoi jo luovuttaa, kun bussi lähti liikkeelle. Ilmeisesti joku bussin sisällä oli ehtinyt kuitenkin huomata tämän juoksijan. Miehelle huudettiin ystävällisiä kannustuksia pysäkiltä, ja bussista sisältä viitottiin juoksemaan kyytiin, ja bussi hidasti vielä nappaamaan juoksijan kyytiinsä. Toista se on täällä meillä, tiedän ihan henkilökohtaisesta kokemuksesta... Toisaalta sitten lastenkasvatuksen suhteen äimistelin eräänkin hotellivieraana olleen isän käytöstä, kun hän aivan avoimesti läppäisi hississä poikaansa päähän tätä komentaessaan, heitti poikaa vähän rajumman puoleisen rantaleikin aikana märällä hiekkapaakulla naamaan ja vei kauhusta kiljuvan pienen tyttärensä meren kuohuviin aaltoihin. Ja sitten taas toisaalta tämä isä jaksoi väsymättä leikkiä lastensa kanssa koko sen ajan mitä perhe rannalla vietti.
Erilaisuus näkyy helposti myös esim. suhtautumisessa eläimiin, niin hyvässä kuin pahassakin. Toisaalta asenne on ihanan rento ja koirat saavat kulkea vapaana kaduilla ja puistoissa, eikä siitä kukaan tunnu häiriintyvän. Ja koska koirat itsekin ovat tähän tottuneet, eivät ne hätkähdä vastaantulijoista vaan kulkevat hienosti omistajansa vierellä. Askel sallivampaan suuntaan olisi varsin kaivattu täällä meidänkin maailmankolkallamme. Toisaalta sitten taas on mielestäni varsin surtavaa nähdä, että kaikki koirat, joilta on "totuttu" jotain typistämään, on aivan taatusti myös kaikki mahdollinen typistetty. Itsekin luonnostaan pystykorvaisen kääpiöpinserin omistajana oli ikävä katsoa paikallisia kääpiöpinsereitä, joiden korvista oli jäljellä vain kapeat pystyssä sojottavat suikaleet. Kissanpentuja myytiin eläinkaupassa pienestä lasiterraariosta ja monen kodin ikkunalla tai parvekkeella pomppi turhautunut lintu ympäri pientä häkkiä sirkuttamassa vapaille lajitovereilleen.
Kierrätyksen suhteenkin olisi varmasti paljon tehtävissä ja panttipulloihin tottuneena ensimmäisenä tulee mieleen, että miksei tämä systeemi ole käytössä Kanariallakin, missä myös juomavesi ostetaan kaupasta muovikanisteriin tai -pulloon pakattuna? Muutenkin muovia käytettiin paljon joka puolella ja esimerkiksi hotellilla oli edelleen käytössä pieniin muovipulloihin pakatut shampoot ja pesuaineet. Onneksi pitkä Las Canteras -hiekkaranta käytiin joka päivä siivoamassa, josko sitten ainakin osa muovista ja muista roskista päätyy edes kaatopaikalle, eikä mereen killumaan ja kerryttämään jätelauttoja.

Las Arenas -ostoskeskusta vastapäätä sijaitsevan Auditorio Alfredo Krausin eteen oli käyty jättämässä jälkiä.

Mutta jos joku asia on Las Palmasissa huikea, niin se on lelukauppojen valikoimat! Lelut tuntuvat olevan niin sanotusti paljon sukupuolisidonnaisempia ja molemmille niin tytöille kuin pojillekin on valtavat valikoimat omia lelujaan. Suomessa ei esimerkiksi näe ollenkaan sillä tavalla pojille suunnattuja "ukkeleita" kuin Las Palmasissa näimme ja tytöille on metritolkulla valikoimaa erilaisista nukeista. Löytyy tavanomaiset Barbiet ja muut muotinuket, tyttönukkeja ja mieletön valikoima erilaisia kauniita vauvanukkeja sekä lukuisia erilaisia pieniä nukkeja. Eikä sovi unohtaa meitä keräilijöitäkään! Valittavissa oli keräilynukkeja Barbien Dolls of the World -sarjan nukeista kalliimpiin näköisnukkeihin ja Silkstoneihin. Onneksi tosiaan olimme pakanneet mukaan mahdollisimman vähän tavaraa menomatkalle, sillä takaisin tullessa laukut meinasivat hieman pullistella nukkelaatikoiden takia...! Tein vastustamattomia löytöjä sekä Jugueterias Nikki -lelukaupoista, että kahden eri El Corte Inglés -tavaratalon leluosastolta. Ja mikäs oli ostellessa kun tavaratalo soitti vielä houkuttelevana taustamusiikkina Bon Jovin vähän vähemmän kuultua Bounce-levyn tuotantoa, minkä Hra Ee bongasi tietysti heti.

Siete Palmas -ostoskeskuksen Nikki-lelukaupan Barbie-valikoimaa.

Veguetan Nikki-kaupan vauvanukkeja.

Toisen El Corte Inglés -tavaratalon Barbie Silkstonet.

Rönsyiltäköön vielä musiikki- ja ruoka-aiheissa sen verran, että läheisen El Muelle -kauppakeskuksen Vips-ravintolassa sain nauttia harvinaisesta herkusta hyvän ruoan lisäksi, kun taustalla kuului useampikin Sarah McLachlanin kappale. Niitä todellakin soisi soitettavan enemmän. Tai voisi melkein sanoa: ylipäänsä. Huoneessakin löysimme tv:n kautta huikean 80-luvun musiikkia soittavan radiokanavan.

El Muelle -ostoskeskukseen on Hotel Cristinasta vain kivenheitto.

Focaccia Milano ja runsaasti mozzarellatäytettä.

Vain aurinko lämmin loistaa, rantaan hehkuen, ja mainingit hehkun toistaa, Las Palmasissa... Loppuyhteenvetona voi sanoa, että loma todellakin oli onnistunut ja saimme kokea kaikkea sitä mitä toivoimmekin: saimme nauttia lämpimästä ja aurinkoisesta säästä, rennoista päivistä hiekkarannalla sekä ihanasta merestä! Bonuksena tulivat vielä paikallisen jalkapallohuuman kokeminen, lisäys UNESCO-listalle ja tietysti ne, ah niin ihanat, nuket! Eikä kotonakaan ollut vastassa mykkäkoulua pitävää kissaa (protestiksi oli ilmeisesti riittänyt pissaaminen sisko K:n kassiin), eikä hajalle revittyjä paikkoja (koiran protesti oli ollut kissanvessan tonkiminen parina päivänä), vaan The Joulukalenteri -tyyliin koristeltu koti...

Ooo Las Palmas, ooo Las Palmas, sun luoksesi lämpimään...

Karjalan kannaksella, osa 2/3

Karjalaisilla juurillamme

Lottaperinneliiton kesäreissun kolmantena matkapäivänä meille oli tiedossa poikkeuksellisen kiinnostavaa matkaohjelmaa. Pääsisimme nimittäin Kivennavan Raivolan kylään, missä isoisoisämme rakentama talo sijaitsi ja mistä perhe lähti aikoinaan evakkoon Suomeen, toisella kertaa jäädäkseen. Olimme siis kaikki odottavalla mielellä ja samalla kaikista varmasti tuntui hieman omituiselta ja ristiriitaiselta.

Valmiina päivän kohteisiin!
Korkeat rotvallit Kronstadtissa.

Aamiaisen jälkeen pakkasimme tavarat bussiin ja suuntasimme ensimmäisenä kohti Kronstadtia ja merikatedraalia. Katedraalin kultainen kupolikatto loisti jo kauas Nevan jotakuinkin umpeenkasvaneen patoaltaan yli kun ajoimme patotietä Kronstadtia kohti. Neuvostoliiton aikaan Kronstadtiin ei tavallinen ihminen päässyt ollenkaan, sillä se oli tärkeä sotasatama, mitä se toki edelleenkin on. Nykyisin alueelle kuulemma yritetään houkutella turisteja ja varmasti ainakin UNESCO-kohteista kiinnostuneita ihmisiä, miksei muitakin, alue kiinnostaa. Kronstadtin alueen talot on rakennettu 1800-luvulla ja suurelta osin restauroitu, joten kaupunki näyttää hyvin harmoniselta.

Pietari Suuren patsas Kronstadtissa.

Satama-aluetta.

Merikatedraali oli todella hieno, kuten mielestäni yleensäkin ortodoksikirkot ovat. Sisällä ei valitettavasti saanut kuvata, joten otimme kiltisti kuvia vain ulkoapäin. Sisältä kirkko on lattiasta kattoon täynnä upeita maalauksia ja valtavia kattokruunuja. Kirkon mallina on ollut muinaisen Konstantinopolin,  nykyisen Istanbulin, Pyhän Sofian kirkko. Tsaari Nikolai II ehti vihkiä hieman ennen ensimmäistä maailmansotaa valmistuneen kirkon käyttöön. Neuvostovallan aikana kirkko toimi elokuvateatterina ja oli lopulta todella huonossa kunnossa, mutta onneksi se nyt on saatu restauroitua.

Kronstadtin upea merikatedraali.

Yksityiskohta merikatedraalin ulkoseinästä.

Merikatedraalin edessä torin laidalla on amiraali Makarovin patsas.
Amiraali Makarov painui pohjaan Petropavlovsk-laivansa mukana Venäjä-Japani-sodassa 1904.

Ennen kuuluisaa Raivolan lehtikuusimetsää pysähdyimme vielä Terijoen niin ikään varastona neuvostovallan aikana toimineella ortodoksikirkolla, jossa oli parhaillaan kunnostustyöt menossa. Vaikka varsinaisessa kirkkosalissa ei pressujen takia ollut juuri nähtävää, oli silti kiva kun pysähdyimme täällä, sillä kirkolla oli myynnissä kauniita ikoneita (ikonikopioita), joita pari huivipäistä mummoa myi. Mummot olivat oikein ihania, vaikka yhteistä kieltä ei löytynytkään ja ostokset saatiin hyvin hoidettua. Vaihtorahaa ei juuri ollut, joten vaihtorahan edestä valitsin kaksi ehkä euron - parin arvoista postimerkin kokoista mini-ikonia. Muutama ikonieita kotoa jo löytyi entuudestaan, mm. kämmenen kokoinen ikoni kanonisoidusta tsaariperheestä, mutta koska ikonit ovat niin kauniita, mahtuu entisten joukkoon hyvin vielä muutama lisää.

Terijoen ortodoksikirkko.

Terijoen upseerikasino nykykunnossaan.
Täällä kokoontui Otto Wille Kuusisen johdolla "Terijoen hallitus".

Raivolan lehtikuusimetsän historia ulottuu 1700-luvulle, jolloin Pietari Suuren aloitteesta alueelle istutettiin siperianlehtikuusia laivanrakennustarpeiksi. Kyseiset puista oli tarkoitus valmistaa laivanmastoja, koska ne kasvavat niin korkeiksi ja suoriksi. Puiden ehdittyä kasvaa tarvittavaan pituuteen, olivat höyrylaivat jo syrjäyttäneet purjelaivat, joten puut säästyivät. Alue on nykyisin luonnonsuojelualue. Valitettavasti emme saaneet anastettua sieltä mukaan uutta taimea, mutta muutamia sekä tuoreita, että kuivia käpyjä keräsimme kyllä. Ehkä niistä voi hyvällä uskolla kasvaa uusi puu sen tilalle, jota äidillä ei enää ole. Hän nimittäin sai aikoinaan ylioppilaslahjaksi kyseisestä metsästä salakuljetetun puuntaimen, jonka sittemmin enomme kaatoi, kun papan talo papan kuoltua myytiin.

Polku Raivolan lehtikuusimetsässä.

Korkeat siperianlehtikuuset.

Olimme etukäteen ajatelleet, että lehtikuusimetsässä vierailu tulisi olemaan retken se paikka, mikä olisi lähimpänä pappamme lapsuudenmaisemia, mutta yllätykseksemme äiti selvitti Sampon kanssa, että lehtikuusimetsästä lähtiessämme meillä on kaksi vaihtoehtoista reittiä jatkaa  matkaa ja toinen näistä on tie, jonka varrella isoisoisän, äitin isoisän, rakentama talo on ollut.  Ennen tätä kohtaa pysähdyimme Raivolan kylän, eli nykyisen Rostshinon, keskustassa entisen kirkon paikalla, jolla nykyisin on venäläinen muistomerkki muovikukka-asetelmineen, sekä uusi ortodoksikirkko.

Uusi sinivalkoinen ortodoksikirkko Rostshinossa, entisessä Raivolassa.

Edith Södergranin hautamuistomerkki kirkon takana.

Edithin Totti-kissalle omistettu patsas hautamuistomerkin lähettyvillä.

Onkamojoki kirkon takana kauniine hiekkarantoineen.

Pysähdyksen jälkeen jatkoimme kylätietä eteenpäin, mutta valitettavasti etsimämme talon paikalle oli rakennettu aita, jonka takana oli uusia venäläisiä kividatsoja. Vielä viitisen vuotta sitten talo oli ollut paikallaan, joskin jo ränsistyneenä, kun enoni oli käynyt sen etsimässä, ja onneksi olikin, jotta saimme muistoksi ainakin kuvan talosta ja sen kauniista pienistä ikkunaruuduista. Kuten jo todettu moneen kertaan matkan aikana: elämä jatkuu ja hyvä niin. Mutta se täytyy sanoa, että valtavan kaunis kylä on Raivola ollut jättää neuvostoliittolaisten käsiin kauniine rantoineen. Ei sitä tuskaa osaa ajatellakaan mitä karjalaiset ovat joutuneet kokemaan sodan seurauksina.

Enoni ottamat kuvat isoisoisämme Raivolaan rakentamasta talosta,
joka jouduttiin jättämään kaksi kertaa. Toisella kertaa lopullisesti.

Matkamme kuitenkin jatkui Kivennavan kirkonkylän läpi, jossa muuten pappamme syntyi ja missä heidän ensimmäinen talonsa oli sijainnut, sekä mm. Uupuneen ja Pamppalan kylien sekä Kyyrölän venäläiskylän kautta, josta on peräisin nykyisin Hämeenlinnan seudulla sijaitseva Kyyrölän savi. Kyyrölän vieressä on ennen sijainnut viehättävä klassisismia edustava rakennus, Kuusaan hovi, mutta se tuhoutui vähitellen 2000-luvun alussa, kunnes katosi lopullisesti tuhopoltossa 2006. Olisi ollut hieno nähdä tuo kaunis rakennus, josta muutamia kuvia toki löytyy googlaamalla.

Entiselle Kuusaan hoville johtava pihakäytätä.
Hovia ehdittiin käyttää lasten ja nuorten pioneerileiripaikkana 1900-luvun lopulle asti.
Vastapäätä sijaitsee vanha kolhoosialue navettoineen.

Kuoppaisten teiden muistiinpanoja.

Äyräpäätä lähestyessä tie oli paikoin todella huonokuntoinen. Alueella on ollut iso venäläinen korsukylä, missä asui talvisodan jälkeen tuhansia miehiä. Bunkkerien jäänteet jäivät kuitenkin ryteikön taakse, eikä niitä pystynyt näkemään. Ennen alueella oli isoja peltoja, mutta nykyisin kaikki kasvavat jättiputkea kirkonkylää myöten. Jättiputkipellon laidalle tosin oli pystytetty kyltti, jonka mukaan alueelle on tulossa uusi datsa-alue, sikäli kun se on tulossa. Joku oligarkki on koittanutkin jo rakentaa alueelle ilmeisesti huvilansa ja muistomerkit ovat nykyisin aitojen takana, mutta pääsimme ajamaan kuitenkin lähelle Vuoksen rantaa ja entisen Äyräpään kirkon kohtaa. Kauniilla Vuoksen rannalla kuulimme taas pitkät pätkät tarinointia sekä talvisodan, että jatkosodan vaiheista. Oli myös mielenkiintoista kuulla, että yhden matkalaisen äiti oli ollut Äyräpään kirkontornissa ilmatorjuntalottana. Kirkkoa vastapäätä on ollut hautausmaa, josta ei ole enää mitään jäljellä, sillä sitä on käytetty sotaharjoitusalueena. Entiset äyräpääläiset etsivät sittemmin maan seasta vanhoja hautakiviä, mutta nyt paikka on täysin tuhoutunut. Eipä ollut itse kirkostakaan paljoa jäljellä. Mäen päällä muutama betonimöhkäle, joiden joukosta pilkotti ruostunutta metallia. Vuoksen rantamaisemissa näyttivät venäläiset pitävän leirintäaluetta. Joitakin ihmisiä oli leiriytyneenä pitkin rantoja, mutta eivätkö venäläiset lomailijat halua uida? Päivä sattui olemaan jopa sen verran lämmin, että ainakin itseni olisi tehnyt mieli pulahtaa vilvoittelemaan rantaveteen. Venäläisäidistä näytti kuitenkin olevan mukavampaa kun lapsi kantoi muovipullolla vettä Vuoksesta hänen päälleen.

Jättiputkea kasvavat pellot.

Äyräpää.

Äyräpään kirkon raunioilla.

Vuoksi.

Vuoksen houkutteleva hiekkaranta.

Vuokselta lähdimme ajamaan Viipuria kohti, missä tulisimme viettämään retken toiset kaksi yötä, mutta siitä lisää seuraavalla kerralla.

Karjalan kannaksella, osa 1/3

Terijoella

Kolme vuotta sitten osallistuin ensimmäisen kerran Lottaperinneliiton kesäretkelle. Sisko N ja äitini olivat olleet liiton reissulla kerran aiemminkin ja sisko K kaverinsa kanssa jo pari kertaa, ja kun kuulin, että seuraava retki tultaisiin järjestämään Karjalaan, halusin itsekin suurella mielenkiinnolla lähteä mukaan. Silloin matka suuntautui Sortavalaan, Aunukselle ja Petroskoihin. Teimmepä Petroskoista myös lauttamatkan Äänisen yli Kizhin kirkkosaarelle, joka on muuten yksi UNESCO:n maailmanperintökohteista.

Kizhin kupolikirkot.

Edellisestä retkestä lähtien olimme toivoneet, että jonain vuonna tehtäisiin retki Karjalan kannakselle ja tänä kesänä toiveemme pääsi toteutumaan. Iloksemme meitä opastamaan oli lähdössä jo edellisiltä reissuilta tuttu oppaamme eversti ja sotatieteiden kunniatohtori Sampo Ahto. Ilmoittauduimme siis reissuun mukaan jo hyvissä ajoin, että varmasti mahduimme bussin kyytiin. Maanantaina 9. kesäkuuta lähdimme varhain aamulla kohti Pasilan rautatieasemaa, jonne isämme lähti meitä kyyditsemään. Pasilassa hyppäsimme varsinaisen matkabussiimme, jolla niin ikään aiemmilta reissuilta tuttu kuskimme Timo meitä kyyditsisi seuraavat viisi päivää pitkin kannasta.

Ensimmäiseen päivään kertyi pakostakin ajokilometrejä sen verran paljon, ja rajamuodollisuuksiinkin kului parisen tuntia, ettemme kauhean monessa paikassa ehtineet käydä ennen illallista hotellissa. Tarjoilimme kuitenkin hyttysille juhla-aterian Summan taistelupaikalla, jossa pysähdyimme hyvin säilyneellä bunkkerilla. Äiti vähän koitti suihkia meihinkin hyttysmyrkkyä, mutta olisi varmasti pitänyt sukeltaa myrkkyyn, että se olisi tehonnut noihin nälkäisiin verenimijöihin, jotka innolla hyökkäsivät Havaianas-jalkojen kimppuun. Vähän matkan päässä korsusta pysähdyimme vielä SK6:n bunkkerin jäänteillä, minne on pystytetty Summan muistoristi, mutta koska kohde oli aivan tien vieressä, tyydyimme nynnyilemään siskojen kanssa ja kuvasimme muistomerkin bussinikkunasta hyttysiltä turvassa. Äiti sentään kävi paikan päälläkin.

Hyvin säilynyt bunkkeri Summassa.

Bunkkerin seinään kiinnitetty muistolaatta, jota joku on käyttänyt ampumatauluna.

Viheliäiset hyttysenpistot leuassa.

Matkalla hotellille ohitimme monta kylää, joista toiset olivat täynnään jättiputkea ja täysin autioituneita ja toisaalta esim. entiseen Akkalan kylään oli jopa rakennettu uusi kirkko. Rikkaat oligarkit kuulemma saattavat ostaa itselleen taivaspaikan rakennuttamalla uuden kirkon. Melko näppärää? Ohitimme myös mm. Kuolemajärven, jossa Mikael Agricola kuoli. Kylän nimi tosin on Agricolan kuolemaa vanhempaa perua. Vammelsuussa olisi ennen muinoin ollut kiehtova nähtävyys, Rakkauden hauta, joka olisi ollut hieno nähdä alkuperäisessä kunnossaan. Paikalla taisteltiin kiivaasti sekä talvi- että jatkosodassa, eikä pienestä ortodoksikirkosta ja muistomerkistä ole juuri mitään jäljellä. Suosittelen kuitenkin googlaamaan kuvat kohteesta.

Retken kaksi ensimmäistä yötä yövyimme Zelenogorskissa, suomalaisittain Terijoella, hotelli Aquamarin Spa:ssa. Alue on ilmeisesti Pietarin eliitin suosiossa, vaikka kuuluisilta Terijoen hiekkarannoilta onkin suuri osa hiekasta ruopattu ja rannat ovat kiviä täynnä. Kauniit nuo pitkät rannat kuitenkin vieläkin ovat, joten en ihmettele, jos pietarilaiset haluavat alueella lomailla. Matka Pietarista on kohtuullinen ja itse asiassa Zelenogorsk kuuluu nykyään Pietarin alueeseen. Edelliseen retkeemme ja vanhojen suomalaiskylien ankeuteen verrattuna oli varsin ilahduttavaa nähdä, että alue kehittyy ja elää, ollaan vaikkapa venäläisten datsojen arkkitehtuurista sitten mitä mieltä tahansa. Hotellikin oli iloinen yllätys edellisiin venäläiskokemuksiin verrattuna, vaikka en menisi venäläisten pöperöitä edelleenkään kehumaan. Saimme kuitenkin illallisella vatsamme täyteen ja nukuimme yön muuten hyvin, mitä nyt N:n kanssa erehdyimme päästämään pari eläväistä kärpästä ikkunasta sisään surisemaan.

Terijoen hiekkarantaa.

Tiistai alkoi iloisella yllätyksellä aamiaispöydässä, kun tarjolla oli (tosin harmillisesti reissun ainoan kerran) kondensoitua maitoa! Jos venäläiset jälkiruoat muuten ovatkin mauttomia, on tämä herkku sentään vertaansa vaille! Kiitos venäläiset (?) tiivistetystä maidosta! Onneksi pieniä purkkeja tätä tavaraa saa suomalaisistakin marketeista.

Herkkua!

Vatsa (omani) täynnä (tiivistettyä maitoa) lähdimme heti aamiaisen jälkeen ajamaan kohti Pähkinäsaaren linnaa, joka on myös UNESCO:n maailmanperintökohde. Pähkinäsaari lienee kaikille tuttu peruskoulun historiasta ja Pähkinasaaren rauhanrajasta, jonka vuosiluku 1323 on varmasti iskostunut niidenkin päähän, joita historia ei niin kiinnosta. Saaren historiaan liittyy toki paljon muutakin jo pelkästään sijaintinsa vuoksi, mutta 1700-luvulla sen menetettyä sotilaallisen merkityksensä, siitä tuli vankilasaari. Olin varta vasten lukenut ennen matkaa Henri Troyatin kirjan Pähkinälinnan vanki, joka kertoo Iivana VI:sta ja nyt pääsin näkemään saaren omin silmin. Olisi ollut mielenkiintoista tietää missä Iivanaa pidettiin vankina, mutta tyypilliseen tapaan oppaan suhteen oli tapahtunut jotakin sekaannusta, eikä hänen kanssaan löytynyt yhteistä kieltä, joten kuvasimme ja kiersimme sitten saarella ja muutamissa vankilakäytävissä sekä maan alla, että päällä lähinnä itseksemme.

Pähkinäsaaren linna.

Pähkinäsaaren rauhanrajan muistokivi.

Pähkinäsaarella hirtetyn Leninin veljen muistomerkki.

Takaisinmenomatkalla pysähdyimme dioraamamuseolle, ja koska museoon mahtui sisälle vain rajallinen määrä ihmisiä, odottelimme vuoroamme ulkopuolella. Ehdimme siinä sitten tietysti kiipeilemään ja hyppimään alas museon edessä olevien Nevan pohjasta nostettujen panssarivaunujen päältä siskojen kanssa. Tien toisella puolella jalustallaan olisi ollut myös "Sotka", mutta sinne emme ehtineet juoksemaan. Museon ulkoseinän karttareliefi sen sijaan innosti Sampon kertomaan taas uusia ja osalle varmasti tuttujakin historiallisia juttuja, kunnes pääsimme viimein ison venäläisryhmän jälkeen katsomaan itse dioraamaa. En ollutkaan vastaavanlaista teosta ennen päässyt näkemään. Hämärän tilan valaistu kaareva takaseinä kuvasi Leningradin piirityksen murtumista ja seinään maalattu teos jatkui lattian puolelle tuoden kuvaan kolmiulotteisuutta.

Katariinan palatsissa sijaitsi kuuluisa Meripihkahuone, jonka saksalaiset siirsivät
Saksaan toisen maailmansodan aikana. Meripihkahuone katosi sodan aikana, eikä
sen kohtaloa ole voitu selvittää varmasti.
Yksityiskohta dioraamamuseon ulkoseinällä olevasta kartasta.

Siskot N ja K dioraamamuseossa.

Ilja Repinin kotimuseo oli valitettavasti kiinni, joten ehdimme pysähtyä kiertelemään hämmästyttävään paikkaan: Levassovan muistohautausmaalle. Hautausmaa ei ole mikään "tavallinen" hautausmaa suorine hautakiviriveineen, vaan omaiset ovat tuoneet muistomerkkinsä kuka minnekin: peltisiä kuvia vainajista kiinnitettynä puiden runkoihin, puisia ikoneja, erilaisia hautakiviä  maassa ja joukossa on myös suurempia muistomerkkejä esimerkiksi eri kansallisuuksille. Yhdenkään vainajan kohdalla ei ole varmuutta onko hänet haudattu juuri sille paikalle. Omaiset ja muut ihmiset ovat päässeet tälle muistoalueelle vasta 90-luvun taitteessa, mihin asti se on pysynyt tiukasti aidattuna ja vartioituna. Muistomerkit ovat ilmestyneet metsään vasta parin viime vuosikymmenen aikana. Alueen vainajat ovat "kansanvihollisia": "isänmaanpettureita", tutkijoita, kirkonmiehiä, kaikenlaisia "vakoojiksi ja tihutyöntekijöiksi" määriteltyjä henkilöitä. Merkittävä määrä uhreista kuului ns. "kansalliseen linjaan", eli olivat suomalaisia, puolalaisia, latvialaisia jne. Teloittamissyyksi riitti esimerkiksi yhteydenpito Neuvostoliiton rajojen toisella puolella asuvien sukulaisten kanssa, mikä rinnastettiin vakoiluksi. Sampon mukaan vuosien 1937 ja -38 aikana NKVD teloitti n. 40 000 "kansanvihollista" käyttäen ensin niskalaukausta, mutta koska niskalaukaus ei ollut niin varma teloituskeino siirryttiin myöhemmin käyttämään otsalaukausta. Alueesta  kertovan vihkosen mukaan osa uhreista on teloitettu myös kuristamalla, nuijimalla päähän tai kirveellä. Tänä päivänä tunnelma Levassovassa on kuitenkin rauhallinen, ehkä hieman pysähtynyt. Ehkä uhrit ovat kuitenkin saaneet rauhan kauheasta ja epäoikeudenmukaisesta kohtalostaan huolimatta.

Totalitarismin Moolok -muistomerkki Levassovan muistohautausmaata vastapäätä.

Levassovan joukkohautausmaan vainajat ja omaisten tuomat muistomerkit luonnon syleilyssä.

Yksityiskohta puolalais-katolisten muistomerkiltä.

Vainajien muistomerkit puunrunkoon kiinnitettyinä.

Muistomerkki ja muovikukat puunrungossa.

Matkalla hotellillemme illalliselle ohitimme jälleen useita entisiä suomalaisia kyliä, sekä sodanaikaisia asemapaikkoja. Taas oli ilahduttavaa todeta, kuinka toisiin paikkoihin, esim. entiseen Ollilan kylään, samoin kuin Kuokkalaan, eli nykyiseen Repinoon,  oli rakennettu paljon uutta: suuria hotelleja, uusrikkaiden huviloita jne. Toisaalta, enhän osaa sanoa miten  mielissään nykyiset paikalliset ovat näistä uusista kivilinnoista, joita on paikka paikoin ahdettu vieri viereen ja tontit on aina eristetty aidalla omaksi maailmakseen. Yhtä kaikki, alue ei ole ollenkaan niin murheellinen ja kurja kuin pohjoisemmassa sijaitsevat Sortavalan seudut.

Terijoki-tyttö -patsas. Kuulemamme legendan mukaan patsas esittää terijokelaista tyttöä, siis suomalaista,  joka sai surmansa jäädessään junan alle, kun hän meni varoittamaan puna-armeijan miehiä suomalaisista. Mutta kuka suomalainen tähän tarinaan uskoo, onkin sitten eri asia.

Ilmeisesti tämä tulkinta patsaasta on kuitenkin väärä ja enemmän tietoa aiheesta löytyy täältä.