Karjalan kannaksella, osa 2/3

Karjalaisilla juurillamme

Lottaperinneliiton kesäreissun kolmantena matkapäivänä meille oli tiedossa poikkeuksellisen kiinnostavaa matkaohjelmaa. Pääsisimme nimittäin Kivennavan Raivolan kylään, missä isoisoisämme rakentama talo sijaitsi ja mistä perhe lähti aikoinaan evakkoon Suomeen, toisella kertaa jäädäkseen. Olimme siis kaikki odottavalla mielellä ja samalla kaikista varmasti tuntui hieman omituiselta ja ristiriitaiselta.

Valmiina päivän kohteisiin!
Korkeat rotvallit Kronstadtissa.

Aamiaisen jälkeen pakkasimme tavarat bussiin ja suuntasimme ensimmäisenä kohti Kronstadtia ja merikatedraalia. Katedraalin kultainen kupolikatto loisti jo kauas Nevan jotakuinkin umpeenkasvaneen patoaltaan yli kun ajoimme patotietä Kronstadtia kohti. Neuvostoliiton aikaan Kronstadtiin ei tavallinen ihminen päässyt ollenkaan, sillä se oli tärkeä sotasatama, mitä se toki edelleenkin on. Nykyisin alueelle kuulemma yritetään houkutella turisteja ja varmasti ainakin UNESCO-kohteista kiinnostuneita ihmisiä, miksei muitakin, alue kiinnostaa. Kronstadtin alueen talot on rakennettu 1800-luvulla ja suurelta osin restauroitu, joten kaupunki näyttää hyvin harmoniselta.

Pietari Suuren patsas Kronstadtissa.

Satama-aluetta.

Merikatedraali oli todella hieno, kuten mielestäni yleensäkin ortodoksikirkot ovat. Sisällä ei valitettavasti saanut kuvata, joten otimme kiltisti kuvia vain ulkoapäin. Sisältä kirkko on lattiasta kattoon täynnä upeita maalauksia ja valtavia kattokruunuja. Kirkon mallina on ollut muinaisen Konstantinopolin,  nykyisen Istanbulin, Pyhän Sofian kirkko. Tsaari Nikolai II ehti vihkiä hieman ennen ensimmäistä maailmansotaa valmistuneen kirkon käyttöön. Neuvostovallan aikana kirkko toimi elokuvateatterina ja oli lopulta todella huonossa kunnossa, mutta onneksi se nyt on saatu restauroitua.

Kronstadtin upea merikatedraali.

Yksityiskohta merikatedraalin ulkoseinästä.

Merikatedraalin edessä torin laidalla on amiraali Makarovin patsas.
Amiraali Makarov painui pohjaan Petropavlovsk-laivansa mukana Venäjä-Japani-sodassa 1904.

Ennen kuuluisaa Raivolan lehtikuusimetsää pysähdyimme vielä Terijoen niin ikään varastona neuvostovallan aikana toimineella ortodoksikirkolla, jossa oli parhaillaan kunnostustyöt menossa. Vaikka varsinaisessa kirkkosalissa ei pressujen takia ollut juuri nähtävää, oli silti kiva kun pysähdyimme täällä, sillä kirkolla oli myynnissä kauniita ikoneita (ikonikopioita), joita pari huivipäistä mummoa myi. Mummot olivat oikein ihania, vaikka yhteistä kieltä ei löytynytkään ja ostokset saatiin hyvin hoidettua. Vaihtorahaa ei juuri ollut, joten vaihtorahan edestä valitsin kaksi ehkä euron - parin arvoista postimerkin kokoista mini-ikonia. Muutama ikonieita kotoa jo löytyi entuudestaan, mm. kämmenen kokoinen ikoni kanonisoidusta tsaariperheestä, mutta koska ikonit ovat niin kauniita, mahtuu entisten joukkoon hyvin vielä muutama lisää.

Terijoen ortodoksikirkko.

Terijoen upseerikasino nykykunnossaan.
Täällä kokoontui Otto Wille Kuusisen johdolla "Terijoen hallitus".

Raivolan lehtikuusimetsän historia ulottuu 1700-luvulle, jolloin Pietari Suuren aloitteesta alueelle istutettiin siperianlehtikuusia laivanrakennustarpeiksi. Kyseiset puista oli tarkoitus valmistaa laivanmastoja, koska ne kasvavat niin korkeiksi ja suoriksi. Puiden ehdittyä kasvaa tarvittavaan pituuteen, olivat höyrylaivat jo syrjäyttäneet purjelaivat, joten puut säästyivät. Alue on nykyisin luonnonsuojelualue. Valitettavasti emme saaneet anastettua sieltä mukaan uutta taimea, mutta muutamia sekä tuoreita, että kuivia käpyjä keräsimme kyllä. Ehkä niistä voi hyvällä uskolla kasvaa uusi puu sen tilalle, jota äidillä ei enää ole. Hän nimittäin sai aikoinaan ylioppilaslahjaksi kyseisestä metsästä salakuljetetun puuntaimen, jonka sittemmin enomme kaatoi, kun papan talo papan kuoltua myytiin.

Polku Raivolan lehtikuusimetsässä.

Korkeat siperianlehtikuuset.

Olimme etukäteen ajatelleet, että lehtikuusimetsässä vierailu tulisi olemaan retken se paikka, mikä olisi lähimpänä pappamme lapsuudenmaisemia, mutta yllätykseksemme äiti selvitti Sampon kanssa, että lehtikuusimetsästä lähtiessämme meillä on kaksi vaihtoehtoista reittiä jatkaa  matkaa ja toinen näistä on tie, jonka varrella isoisoisän, äitin isoisän, rakentama talo on ollut.  Ennen tätä kohtaa pysähdyimme Raivolan kylän, eli nykyisen Rostshinon, keskustassa entisen kirkon paikalla, jolla nykyisin on venäläinen muistomerkki muovikukka-asetelmineen, sekä uusi ortodoksikirkko.

Uusi sinivalkoinen ortodoksikirkko Rostshinossa, entisessä Raivolassa.

Edith Södergranin hautamuistomerkki kirkon takana.

Edithin Totti-kissalle omistettu patsas hautamuistomerkin lähettyvillä.

Onkamojoki kirkon takana kauniine hiekkarantoineen.

Pysähdyksen jälkeen jatkoimme kylätietä eteenpäin, mutta valitettavasti etsimämme talon paikalle oli rakennettu aita, jonka takana oli uusia venäläisiä kividatsoja. Vielä viitisen vuotta sitten talo oli ollut paikallaan, joskin jo ränsistyneenä, kun enoni oli käynyt sen etsimässä, ja onneksi olikin, jotta saimme muistoksi ainakin kuvan talosta ja sen kauniista pienistä ikkunaruuduista. Kuten jo todettu moneen kertaan matkan aikana: elämä jatkuu ja hyvä niin. Mutta se täytyy sanoa, että valtavan kaunis kylä on Raivola ollut jättää neuvostoliittolaisten käsiin kauniine rantoineen. Ei sitä tuskaa osaa ajatellakaan mitä karjalaiset ovat joutuneet kokemaan sodan seurauksina.

Enoni ottamat kuvat isoisoisämme Raivolaan rakentamasta talosta,
joka jouduttiin jättämään kaksi kertaa. Toisella kertaa lopullisesti.

Matkamme kuitenkin jatkui Kivennavan kirkonkylän läpi, jossa muuten pappamme syntyi ja missä heidän ensimmäinen talonsa oli sijainnut, sekä mm. Uupuneen ja Pamppalan kylien sekä Kyyrölän venäläiskylän kautta, josta on peräisin nykyisin Hämeenlinnan seudulla sijaitseva Kyyrölän savi. Kyyrölän vieressä on ennen sijainnut viehättävä klassisismia edustava rakennus, Kuusaan hovi, mutta se tuhoutui vähitellen 2000-luvun alussa, kunnes katosi lopullisesti tuhopoltossa 2006. Olisi ollut hieno nähdä tuo kaunis rakennus, josta muutamia kuvia toki löytyy googlaamalla.

Entiselle Kuusaan hoville johtava pihakäytätä.
Hovia ehdittiin käyttää lasten ja nuorten pioneerileiripaikkana 1900-luvun lopulle asti.
Vastapäätä sijaitsee vanha kolhoosialue navettoineen.

Kuoppaisten teiden muistiinpanoja.

Äyräpäätä lähestyessä tie oli paikoin todella huonokuntoinen. Alueella on ollut iso venäläinen korsukylä, missä asui talvisodan jälkeen tuhansia miehiä. Bunkkerien jäänteet jäivät kuitenkin ryteikön taakse, eikä niitä pystynyt näkemään. Ennen alueella oli isoja peltoja, mutta nykyisin kaikki kasvavat jättiputkea kirkonkylää myöten. Jättiputkipellon laidalle tosin oli pystytetty kyltti, jonka mukaan alueelle on tulossa uusi datsa-alue, sikäli kun se on tulossa. Joku oligarkki on koittanutkin jo rakentaa alueelle ilmeisesti huvilansa ja muistomerkit ovat nykyisin aitojen takana, mutta pääsimme ajamaan kuitenkin lähelle Vuoksen rantaa ja entisen Äyräpään kirkon kohtaa. Kauniilla Vuoksen rannalla kuulimme taas pitkät pätkät tarinointia sekä talvisodan, että jatkosodan vaiheista. Oli myös mielenkiintoista kuulla, että yhden matkalaisen äiti oli ollut Äyräpään kirkontornissa ilmatorjuntalottana. Kirkkoa vastapäätä on ollut hautausmaa, josta ei ole enää mitään jäljellä, sillä sitä on käytetty sotaharjoitusalueena. Entiset äyräpääläiset etsivät sittemmin maan seasta vanhoja hautakiviä, mutta nyt paikka on täysin tuhoutunut. Eipä ollut itse kirkostakaan paljoa jäljellä. Mäen päällä muutama betonimöhkäle, joiden joukosta pilkotti ruostunutta metallia. Vuoksen rantamaisemissa näyttivät venäläiset pitävän leirintäaluetta. Joitakin ihmisiä oli leiriytyneenä pitkin rantoja, mutta eivätkö venäläiset lomailijat halua uida? Päivä sattui olemaan jopa sen verran lämmin, että ainakin itseni olisi tehnyt mieli pulahtaa vilvoittelemaan rantaveteen. Venäläisäidistä näytti kuitenkin olevan mukavampaa kun lapsi kantoi muovipullolla vettä Vuoksesta hänen päälleen.

Jättiputkea kasvavat pellot.

Äyräpää.

Äyräpään kirkon raunioilla.

Vuoksi.

Vuoksen houkutteleva hiekkaranta.

Vuokselta lähdimme ajamaan Viipuria kohti, missä tulisimme viettämään retken toiset kaksi yötä, mutta siitä lisää seuraavalla kerralla.