Walk along the lonely street of dreams

In the still of the night

I feel my heart beating heavy

Telling  me I gotta have more...

Mielenkiintoista huomata, miten monet asiat loksahtavat ihan eri tavalla paikoilleen nyt, kun erityisherkkyys (hsp) on yleisesti ottaen "löytynyt"  ja siitä on saanut itsekin koko ajan lisää tietoa ja on oppinut tarkastelemaan omaa elämäänsä ja menneitäkin tapahtumia hsp-linssin kautta. Ominaisuus todellakin vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti, että se värittää koko elämän ja sen tapahtumat erityisellä tavallaan, niin hyvässä kuin huonossakin mielessä. Hsp-ominaisuutta kun ei voi kytkeä päältä pois, vaikka siitä taatusti olisi monesti suurta hyötyäkin.

Lainasin kirjaston dvd-hyllystä miehen kanssa katsottavaksi elokuussa 1990 Monsters of Rock -tapahtumassa Donington Parkissa taltioidun Whitesnaken keikan. Whitesnake on ehdottomasti yksi kirkkaimman kärjen bändejä ja biisivalikoimasta löytyy useampiakin tajunnanräjäyttäviä kappaleita kitaranvingutuksineen ja rumpuineen David Coverdalen äänestä puhumattakaan. Silti en oikeastaan kovinkaan usein kuuntele sitä, enkä mitään muutakaan huippumusiikkia. Tässä dvd:tä katsoessamme ajauduin hieman analysoimaan asiaa ja totesin, että musiikki ylipäänsä on niin iso mielialaan ja tunteisiin vaikuttava tekijä, että useammin  mieluummin valitsee olla kuuntelematta sitä, jottei ajaudu erilaisten hallitsemattomien tunteiden ja muistojen vietäväksi. En tiedä onko tämä sitten hyvä vai huono asia... koska olisihan se toisaalta hienoa joskus ihan vain nauttia hyvästä musiikista sellaisenaan ilman, että pahimmillaan ajautuu kokemaan jotain yleistä maailmantuskaa tai tuntee yhtäkkiä olevansa takaisin jossain tietyssä epämääräisessä hetkessä 20 vuoden takana...

Monet kappaleet, ja jopa kokonaiset bändit, ovat peräti "tuhoutuneet" jollain tavalla, koska niitä on tullut kuunneltua, tai kuultua, väärässä paikassa väärään aikaan. Onneksi kuitenkin 90- ja 2000-luvuilla musiikkia ei ollut vielä yhtä helposti saatavilla kuin nykyään on, joten silloin on tullut lähinnä kuunneltua sen ajan omaa musiikkia ja paras kasarimusiikki on varjeltunut noiden myöhempien aikojen jotenkin yleisesti ottaen ankeilta tunnelmilta (?). Lisäksi tietysti voi olla, että koska omaan lapsuuteeni ei onneksi liity mitään erityistä negatiivista tai peräti traumatisoivaa, edustaa kasarimusiikki myös jonkinlaista turvallista lapsuuden satamaa, kun kesät olivat vielä kesiä ja talvet talvia, eikä murheita ollut juuri sen suurempia kuin kylmä vessanpöntön rinkula pimeinä talviaamuina, kun oli pakko lähteä tarhaan. Tarhasta puheenollen, päädyn Miljoonasateen Marraskuusta, joka on hyvä kappale, aina tarhan takapihalle katsomaan, kun toiset lapset ovat iloisesti keinumassa (halusinko itse kuulua joukkoon vai olinko kuitenkin tyytyväinen ollessani vain tarkkailemassa sivusta?) ja Pave Maijasen Lähtisitkö johdattaa samaiseen tarhaan, mutta valoisiin sisätiloihin katselemaan kirkkaan vihreää kultaköynnöstä valkoista seinää vasten... 

No, joka tapauksessa Whitesnaken Doningtonin keikan aikana musiikkiasiaa pohtiessani ehdin poukkoilla niin lapsuuden Dingo-huumassa kuin nuoruuden leppoisissa kesäilloissa kotikaupungissani. Lapsuuden tunnusmusiikkini on ehdottomasti Dingon tuotanto kutakuinkin kokonaisuudessaan. Osaisin varmasti sanat monesta monesta kappaleesta edelleen, vaikka joku keskellä yötä herättäisi ja kysyisi. Myös lapsuuden huikeisiin "barbileikkeihin" liittyy olennaisesti sekä Dingon, että Bogartin musiikki (asianosainen leikkikaveri taatusti tietää ja muistaa mistä on kyse), ja näiden asioiden yhdistelmä vaikuttaa varmasti myös omaan nykyiseen nukkeharrastukseeni. Ainakin jonkunlaisen pohjatunnelman osalta.

Doningtonin keikan aikana jotkut tietynlaiset fiilistelymelodiat tms. saivat palaamaan tiettyyn ajanjaksoon nuoruudessa, kun varmaankin oli juuri saavuttanut tuon maagisen täysi-ikäisyyden, vaikka olihan sitä silloin kuitenkin vielä kovin nuori. Se kesä oli lämmin, kutkuttavan jännittävä ja enimmäkseen hauska, vaikka jälkikäteen onkin helppo sanoa, että erinäisiä ennusmerkkejä tuleviin vuosiin vaikuttavista vaikeuksista olikin jo nähtävissä. "No one understands the heartache, no one feels the pain, 'cos no one ever sees the tears, when you're crying in the rain, when you're crying in the rain..." Pariinkin otteeseen mainitsin ääneen tässä kotisohvalla tv:n takaa pilkottavaa tummenevaa taivasta vilkuillessani Linda Lampeniuksen, tosin liittyen hänen silloiseen nimikkosiideriinsä, mutta mielikuviini liittyy vahvasti myös Lindan popalbumi Linda Lampenius. Ja vain pienillä melodioiden vivahde-eroilla sain jälleen siitä tuntemuksesta kiinni, kun pitkän kuuman festaripäivän jälkeen ilta on alkanut hämärtyä ja koko juhliva festarikansa heiluu yhtenä humuavana merenä viimeisten haikeiden kappaleiden soidessa ennen kuin tulevat illan päättävät menobiisit. Miltä illan viileys tuntui, miltä tyyni merenpinta näytti ja minkä värisiä taivas ja ilma tismalleen olivat ja miltä kehossa tuntui...

Tuoreimmasta päästä, ja ihan suoraan Whitesnaken kokonaisiin kappaleisiin, eikä pelkästään melodianpätkiin, liittyvät muistot ovat parin vuoden takaa häistämme, joissa soitettiin sekä taustamusiikkina, että illan "bilemusiikkina" meidän valitsemiamme kappaleita. Mm. Is This Love ja The Deeper The Love palauttavat välittömästi Ulvilan Nuorisoseurantalon saliin viimeisiin juhlavalmisteluihin ja juhlapäivän iltaan, kun väki on jo vähentynyt, mutta juhlat vielä jatkuvat ja tunnelma on todellakin ainutlaatuisen hieno. Lisäksi keikkataltioinnin katselu ja kuuntelu saivat kokemaan jotain suurempaa yhteenkuuluvuudentunnetta (ehkäpä juuri sitä mitä erityisherkät ilmeisesti usein etsivätkin, sitä kuitenkaan kovin helposti löytämättä) bändin ja sen kaikkien fanien kanssa, vaikka itse keikasta on kohta jo 26 vuotta aikaa. Ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, bändin jäsenten autenttinen kasarityyli huikeine hiuspöheikköineen ja kadehdittavine niittitakkeineen nosti pintaan kunnon nostalgiafiiliksen: ah, mahtava 80-luku! Tai sitten aika vain kultaa muistot, mutta mitä siitä, joutavathan ne kultaantumaan.

Musiikki voi parhaimmillaan antaa energiaa ja pirskahtelevaa iloa, mutta pahimmillaan se vaikuttaa niin isosti huonoon suuntaan, että on tosiaan parempi olla ilman. Eikä sillä ole välttämättä mitään tekemistä sen asian kanssa, onko musiikki itsessään hyvää vai huonoa. Eikä sanoituksillakaan ole kovinkaan suurta merkitystä, enemmän itse melodiat luovat erilaiset tunnelmat. Mutta kuten sanottu, paraskin musiikki, mihin ei liity yhtäkään negatiivissävytteistä muistoa, saattaa olla jollain tavalla liian raskasta kuunneltavaa, jos ei ole oikeassa mielentilassa ja jaksamisentasolla. Vaikka itse kappale ei olisi mitenkään haikeakaan, saattaa se saada aikaan esimerkiksi niin suurta kaipuuta johonkin mitä ei luultavasti voi edes saavuttaa, ainakaan enää, että sitä ei vain halua minä tahansa hetkenä tuntea. Onneksi useimmiten myös hiljaisuus valittavissa oleva vaihtoehto ja toisaalta tarvittaessa voi keksiä jotain neutraalia taustamusiikkia, joka ei johdata mihinkään, vaan soljuu vain toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

My heart is beating faster, babe
It's beating like a big bass drum
You know you got me speeding, child
Faster than a bullet from a gun

Erityisherkkyys, tämä kirous ja siunaus

Anja Snellman: Antautuminen 

- ja muuta pohdintaa erityisherkkyydestä

Yhtäkkiä yllättäin kohdalleni osui tilaisuus lukea pikaisesti, viikon laina-ajalla, etsimäni Anja Snellmanin Antautuminen, joka käsittelee viime aikoina paljon puhuttua hsp-, eli erityisherkkyysaihetta omaelämäkerrallisesti. Romaanimuotoon kirjoittettu kirja oli hyvää vastapainoa Elaine N. Aronin Erityisherkkä ihminen -kirjalle, joka lojuu edelleen pöydänkulmalla keskeneräisenä. Vaikka sekin on tietokirjaksi varsin helppolukuinen, on se kuitenkin tietokirja ja sinällään raskaampi, tai ainakin erilainen lukea, kuin romaanimuodossa oleva kirja.

Ymmärtämättömyyttä erityisherkkää lasta kohtaan

Itsekin kun olen erityisherkkä, en voinut välttää vertailemasta Snellmanin lapsuuden kokemuksia omiini samalla miettimällä millainen lapsuus mahdollisesti nykyisillä erityisherkillä lapsilla on aiempiin sukupolviin verrattuna. Itse olen päässyt siinä mielessä helpommalla kuin Snellman, että minuun ei ole kohdistunut kiusaamista, vaikka en mitenkään erityisemmin muista viihtyneeni esimerkiksi päiväkodissa. Snellmanille  sen sijaan monen pieleen menneen asian johdosta koulunkäynnistä muodostui jokapäiväinen painajainen. "Joka ikisenä kouluaamuna kello seitsemän vatsa on kipeä, (...) lasken minuutteja lähtöön. Minä olen nukkunut katkonaisesti, (...). Minä olen maailmassa yksin." 

Herkkä lapsi on ollut muille lapsille helppo kohde napata silmätikuksi, eikä sitä ymmärtämystä ole aikuisiltakaan riittänyt. Vieraiden ihmisten tullessa lähes iholle asti ihailemaan suuria silmiä, ei lapsi olisi saanut pelästyä. Aikuisten tuntuu olevan usein vaikea sietää sitä, että lapsi, vieras tai tutumpi, torjuu heidät, joten Snellman sai kuulla vähätteleviä lausahduksia kuten: "Mikäs sille nyt tuli?" tai "Eihän sitä nyt tuolla lailla kannattaisi." Lapsi aistii, ettei häntä hyväksytä sellaisena kuin hän on, ja luulee, että hänessä olisi jotain vikaa.  Snellman joutui oppimaan monessa kohtaa, että on parempi sietää omaa hankalaa oloaan tai peittää tunteensa kuin näyttää ne. Neuvolassa määriteltiin hänellä olevan ihmispelko ja tämä, sekä myöhemmin tulevat muut ulkoapäin annetut määritelmät alkoivat määritellä hänen elämäänsä yhä enemmän ja tehdä eroa hänen ja "muiden" välille. "Se sana (ihmispelko) on äidin katseessa kun minä olen piiloutuneena hänen kotitakkinsa helmoihin aina silloin kun joku tulee samaan hissiin... (...) Se sana kuuluu kuiskausten kuorona korvissani..."

Ristiriitoja suhteessa muihin

Snellmanin kirjoittaa olleensa kyvytön tekemään lapsena aloitteita kavereiden suhteen, hän ei vain osannut. Eikä se helppoa ole ollut aikuisenakaan. Lopulta hän, kuten ilmeisesti on yleisempääkin erityisherkkien keskuudessa, totesi tulevansa paremmin toimeen eläinten kuin toisten ihmisten kanssa ja keskittyi pelastamaan kissoja. "(...) niiden kanssa tulin paremmin toimeen kuin yhdenkään ihmisen kanssa (...)." Eläinten seurassa ei tarvitse tuntea ulkopuolisuuden tunnetta, mikä on varsin yleinen tunne erityisherkillä suhteessa muihin ihmisiin. Eläimet herättävät usein muutenkin vahvoja tunteita empaattisissa erityisherkissä. Toisaalta vaikka ihminen olisikin erityisherkkä, haluaa hänkin silti ystäviä ja tuntea kuuluvansa joukkoon. Erityisherkkä vain väsyy helpommin ihmisten seurasta ja tarvii vastapainoksi jotain rauhoittavaa. "Ihmisten seura kiihdyttää ja vilkastuttaa, minusta tulee puhelias ja elehtivä, inspiroidun ja ehdottelen ja lupaan kaikenlaista, painan kaasua ja jarrua yhtä aikaa."

Nuorena aikuisena Snellman ajautui hippiliikkeeseen. Erityisherkkyyden näkökulmasta se kuulostaa hyvinkin loogiselta siirrolta, sillä "ne näyttivät lempeiltä ja miedoilta ja rauhallisilta, niillä ei ollut kiire mihinkään, ne eivät vertailleet toisiaan, ne eivät kilpailleet" ja vielä "niiden elämä oli ihmeellisellä tavalla syvällistä ja heleää, (...), ne eivät riidelleet, ne uneksivat puunrunkoihin nojaillen eikä kukaan pakottanut niitä olemaan toisenlaisia. Niille ei sanottu: sinä ajattelet liikaa." Siinähän sitä jo onkin. Monta erittäin osuvaa kohtaa kuvailemaan mitä melko tyypillinen erityisherkkä luultavasti ajattelee. Tyypillistä kun on, että riidat aiheuttavat kestämätöntä ylivirittyneisyyttä, kilpailu ja vertailu ahdistavat ja usein erityisherkkä saa myös kuulla "ajattelevansa liikaa". Onhan se varmasti niinkin, mutta välillä ainakin itsestäni myös tuntuu, että pitäisikö aika monen muun ajatella edes joskus ja mieluiten vieläpä omaa napaansa pidemmälle...

Herkkä haaveilija ja tarkkaavainen havainnoitsija

Monet erityisherkät kaipaavat rutiineita, mutta toisaalta sekin on mahdollista, kuten Snellmanin kohdalla on, että erityisherkkä on myös herkkä pitkästymään, mikä aiheuttaa levottomuutta ja pahimmillaan hän päätyy silloin jopa keksimään ylimääräisiä murheita, jotta tuntisi elävänsä. Snellman kertoo joka päivä tarvitsevansa huippuhetken, vaikka sitten pienenkin. Toisaalta järjestys, harmonia, suunnitelmat ja varasuunnitelmat helpottavat hsp:n omaa elämää. Erityisherkkyyden piirteisiin kuuluu myös mm. tarkkasilmäisyys; intohimoisuus; hyvä mielikuvitus; kenties kaiho- ja surumielisyys, raastava kaipuu jonnekin, mitä ei osaa itsekään sanoittaa; luovuus; erilaiset, ehkä lapsena muihin samanikäisiin verrattuna hieman erikoiset mielenkiinnonkohteet, kuten egyptologia tai avaruus, jotka muuten kiinnostivat itseänikin jossain kohtaa aivan erityisesti. Myös haaveilu on itsellekin tuttu sana jo lapsuudesta, joskaan ei onneksi yhtä negatiivissävyisesti kuin Snellmanille. "Taasko se jäi sinne haaveilemaan?" tai "Onpa eri... pakkaus tuo teidän tyttö.", sanottiin hänelle. Äiti käytti sanoja kuten "kiltti", "vähäeleinen" ja "helppo" kuvaamaan Snellmania. "Ei tee numeroa itsestään." Haaveilu (lue: "turhanpäiväinen haihattelu"?) ei toden totta tunnu olevan korkeassa huudossa tässä kovapintaisten ekstroverttien ja suorittavien beigetätien maassa. Haaveilu sanana ei tosin välttämättä ole ollenkaan omiaan kuvaamaan sitä kaikkea mitä hsp:n päässä tapahtuu tarkkaavaisesta ympäristön havainnoinnista erilaisten tunnetilojen läpikäymiseen. "Ruostuneita rautanauloja roskiksen kannen päällä, ratapihan nokituoksu, asvalttiin litistyneen purukumin jäniksenmuoto." Lisäksi hsp havainnoi tarkasti mm. muiden ihmisten mielialoja ja tekemisiä.

Ylivirittyminen

Lapsena Snellman purki yliviritystä pakenemalla legopalikoista rakentamalleen saarelle ja myöhemminkin erilaisilla kehittämillään tavoilla. Toivottavasti nykyvanhemmat ja muut lapsen lähellä vaikuttavat aikuiset olisivat mahdollisimman useassa tapauksessa sen verran valistuneita, että sen lisäksi, että lapsen erityisherkkyys tunnistettaisiin ja hyväksyttäisiin, häntä voitaisiin auttaa selviämään arjen haasteista ja löytämään itselle sopivia keinoja purkaa erilaisista tilanteista kertynyttä ylivirittyneisyyttä. Parannettavaa entisaikojen meininkiin verrattuna ainakin riittää! Jos lapsen erityisherkkyyteen suhtaudutaan hyväksyvästi, oppinee myös lapsi itse, että se on vain ominaisuus muiden joukossa, ja parhaassa tapauksessa hän hyvällä itsetunnolla varustettuna pystyy valjastamaan kaikki hienot hsp-piirteensä omaksi hyödykseen ennemmin kuin koittaisi kaikin voimin niitä peittää. Meidän pienten erityisherkkien lasten vanhempien pitää uskaltaa nyt olla viisaampia ja ymmärtäväisempiä tämän ominaisuuden suhteen kuin meitä edeltäneet sukupolvet olivat. Meidän ei tarvitse tehdä niin kuin "aina on tehty", sillä erityisherkkyys ei sillä ihmisestä lähde, että sen olemassaoloa ei hyväksytä, koska se ei lähde erityisherkästä ihmisestä millään. Mutta uskon, että ominaisuuden voi kääntää vahvuudekseen ja meidän vanhempien tehtävä on tukea lapsiamme siinä.

Erityisherkkä "omituisuuksineen" mitä ilmeisimminkin vaikuttaa helposti muiden ihmisten silmissä jopa hienostelevalta diivalta, joka kerjää huomiota vaatimuksillaan. Snellmanin eräs pilkkanimi oli "herneprinsessa". Lopulta kaikkien ristiriitaisuuksien ja kokemusten perusteella Snellman jättäytyi pois mm. penkkareista, niin kuin teki muuten myös pikkusiskoni. Itse sen sijaan en osallistunut abiristeilylle enkä ole, työpaikkakohtaisesti, halunnut välttämättä osallistua "hassunhauskoihin" tyky- tms. päiviin. Toisaalta etenkään introvertti, tai vielä erityisherkkä introvertti, harvemmin haluaa osallistua juuri mihinkään tapahtumiin, joten hän taitavana oppii luikertelemaan tilanteista eroon. Snellmanin sanoin: "Minä opin luikertelemaan tilanteista keksimällä notkeita lauseita. Pujahteluvirkkeitä, joiden ainoa tarkoitus oli päästä nopeasti eroon kyselyistä, uteluista, epäilyistä, tehtävistä joihin pyydettiin." Valitettavasti myös peruminen vaikuttaa olevan yleistä erityisherkillä - Snellman on jälleen tästäkin piirteestä yksi elävä esimerkki. Perumistaipumus johtunee paljolti taas siitä ristiriidasta, että haluaisi osallistua ja kuulua joukkoon, mutta sitten tilanteen tullen, tuntuukin mahdottomalta osallistua, ja tuntee ylivirittyneensä jo ennen varsinaista ylivirittymisen aiheuttavaa tapahtumaa. Ylipäänsä tasapainon löytäminen vetäytymisen ja osallistumisen välillä aiheuttanee muillakin erityisherkillä kuin Snellmanilla ankaraa pohdintaa ja ritiriitaisuutta. "Halusin olla osa laumaa, ja sitten taas en. Sama toistui kotona, ystävien kanssa, työtehtävissä, kaikkialla." Niin tuttua!

Syvällisyys ja kova kuori

Erityisherkkänä ihmisenä Snellman olisi halunnut keskustella ja hsp-näkökulmasta keskustelu on parhaimmillaan hyvinkin syvällistä ja pohdiskelevaa. Erityisherkille tyypilliseen tapaan Snellman oli kuitenkin hukassa, kun olisi pitänyt keskustella muiden kanssa: "Minä en lakannut ihmettelemästä, miten paljon ja miten pitkään voi puhua kaikenlaisesta joutavasta, ohimenevästä, tarpeettomasta, merkityksettömästä." Taitaa olla yleisempääkin erityisherkille, että kun hsp osallistuu keskusteluun, laskeutuu hetken hämmentynyt hiljaisuus, kunnes muut taas ehkä palaavat keskustelemaan aiheesta omaan tapaansa. Itsekin olen tätä kokenut monta kertaa, kun olen suuni avannut erityisesti vieraampien ihmisten seurassa. Tunne ei ollenkaan helpota joukkoonkuulumisen tunnetta. Sitä ristiriitaista tunnetta, kun haluaisi kuulua joukkoon, muttei toisaalta kuitenkaan haluaisi, koska ei kuitenkaan tunne, että olisi muiden kanssa mitään yhteistä. Snellmanilla lisänsä asiaan toi varmasti vanhat koulukiusauskokemukset ja vaikeus luottaa ihmisiin. "Minä en koskaan näytä miltä oikeasti tuntuu." Kovan kuoren kasvattanut hsp lienee tunteidensa peittämisessä varsin hyvä, vaikka pinnan alla kuohuisikin. Alkoholia käyttäessään Snellman muuttui päällekäyvemmäksi. Yliviritys purkautuu ulos ja hän aiheuttaa hämmennystä ja ärsyyntymistä, jopa raivostumista toisissa avautuessaan tarkkanäköisesti asioista ja "lennättäessään paskaa" viimein kun siihen on tilaisuus ja alkoholin antamaa rohkeutta.

Ensimmäisen romaaninsa julkaisun ja menestymisen myötä Snellman toivoi löytävänsä hengenheimolaisia kirjallisuuspiireistä, mutta yhtä lailla siinäkin porukassa ilmeni pinnallisuutta, lokerointia jne. Oman lisänsä toivat tietysti vielä julkisuus, toimittajat ja erilaiset tapahtumat. Elämä, johon osallistuminen aiheutti ylivirittymistä ja väsymystä. Hän käytti julkisuusroolia, ja taiteilijuutta, myös kuorena ja oli ikään kuin "luvallisella tavalla hullu, omalaatuinen, äkkiväärä". Rakennettu, tai rakentunut, suojakuori on omiaan lisäämään käsitystä, että erityisherkkä tosiaan olisi erityisen hankala ihminen ja Snellman kirjoittaa, että häntäkin alettiin jopa pelätä. Toisaalta pelko toi uutta välimatkaa hänen ja muiden välille, jonka olisi parhaimmillaan voinut kokea arvostuksena, jollei hän samaan aikaan olisi joutunut kohtaamaan vähättelyä saavutuksiaan ja itseäänkin kohtaan edelleen.

Suhteet lähimmäisiin

Snellmanin parisuhteita käydään kirjassa myös läpi. Hänellä on ollut suhde turvalliseen ymmärtäväiseen mieheen, joka joutui välillä koville Snellmanin halutessa keskustella syvällisiä. Lisäksi hän on kokenut suhteen luetun perusteella jokseenkin narsistisen henkilön kanssa, mutta niin olen kuullut sanottavan, että erityisherkkä henkilö voi helposti ajautua suhteeseen narsistin kanssa, ja ylipäänsä, että ääripäät vetävät toisiaan puoleensa. Rakastuminen vanhemmalla iällä, siinä kohtaa kun on lapset jo hankittu ja elämä niin sanotusti mallillaan, sekoitti koko pakan. Kaikki perhe-elämän ja vanhemmuuden tunteet purkautuvat, syyllisyydentunne pysyy seuralaisena pitkään ja Snellmanilla näyttää olleen ongelmia asettaa omia rajojaan, sekä aiemmin perhe-elämässä, että sittemmin ns. "tyrittyään" rakastumalla ulkopuoliseen henkilöön. Perhe-elämä voi olla erityisherkälle verrattain raskasta. Samalla kun äärimmäiset rakkauden tuntemukset jylläävät päässä, hsp-vanhempi ylivirittyy ja väsyy esimerkiksi lasten aiheuttamiin ääniin ja lähes jatkuvaan läsnäolopakkotunteeseen ja liialliseen perhe-elämän suorittamiseen. Snellman mm. imi itseensä lastensakin negatiiviset tunteet ja stressasi tasapainoillessaan ylireagoimisen sekä sen karhunpalveluksen välillä, mikä siitä seuraa kun suojelee lapsiaan liikaa elämältä.

Ympäristön merkitys

Jossain vaiheessa Snellman kokeili myös ympäristön vaikutusta omaan oloon muuttamalla kaupungin vilinästä maalle. Maaseudun rauhassa erakoitumisen, ja siitä nauttimisen, myötä kuitenkin välimatka itsen ja muiden välillä kasvoi entisestään, kun ei enää ollut sitäkään vähää yhteisiä puheenaiheita. Itsekin olen pienen ajan sisällä tehnyt pitkän kaupunginmelussa asumisen jälkeen ympäristönvaihdoksen, joskaan en niin syrjään kuin Snellman kirjoittaa tehneensä, mutta vaikutukset ovat selvääkin selvemmät. Ylivirittyneisyyttä tulee yksittäisistä pienistä asioista jos on tullakseen, mutta jatkuva melusta ja ihmispaljoudesta johtuva stressi on tiessään ja tilalla pienen pihanhoidon ilot ja linnunlaulu. Tosin kääntöpuolena voi todellakin seurata se, että välit viilenevät joidenkin ihmisten kanssa, kun erityisherkkä yhtäkkiä viihtyykin yhä enemmän omassa rauhassaan. Ainakin Snellman sai kuulla kuittailuja ja patistelua osallistua jos jonkinlaisiin kissanristiäisiin muutettuaan kauemmas. "Luuletko tehneesi persoonallasi mediassa niin suuren vaikutuksen, että sinusta puhutaan vaikka olisit siellä huppeluksissa lopun ikäsi? Ehkä sinun olisi hyvä Ehkä sinun pitäisi Ehkä olisi parasta että sinä". Tottahan sekin varmasti on, että ainakin osa erityisherkistä vetäytyy liikaa maailmasta ja muista, mutta tuskin se patistelemalla ja kuittailemalla korjaantuu. Ja joka tapauksessa pitää ottaa huomioon myös ihmisen persoonallisuustyyppi. Sillä on kuitenkin suuri merkitys onko ekstro- vai introvertti vai jotain siltä väliltä.

Lopuksi

Kiitos Elaine, että toit erityishekkyystutkimusten tulokset kansantajuisesti ihmisille tiedoksi. Me erityisherkät saimme selityksen niin monille asioille, jotka ovat aiheuttaneet meille päänvaivaa ja saaneet meidät tuntemaan itsemme ulkopuolisiksi tai jopa niiksi hankaliksi ihmisiksi. Emme olekaan yksin kummallisuuksinemme, vaan meitä on koko joukko! Kiitos Anja, että annoit meille esimerkin luettavaksi siitä millaista voi olla olla erityisherkkä. Kiitos niistä monista pienistä ja suuremmista esimerkeistä, joita olisi mahdoton kaikkia tässä luetella ilman, että tästä tulisi jo kokonaisen kirjan verran tekstiä. Toivottavasti sekä Aronin, että Snellmanin hsp-kirja päätyy mahdollisimman monen lastenhoitajan ja opettajan ja jopa työnantajan luettavaksi, sekä tietysti kaikkien niiden erityisherkkien, jotka eivät vielä tiedä olevansa erityisherkkiä, vaan luulevat edelleen olevansa vain verrattain omituisia tai jopa "viallisia". Ja kaikkien niidenkin, jotka jo tietävät olevansa erityisherkkiä, sillä Aronin kirjasta löytyvät tieteelliset faktat ja Snellmanilta rohkea elämäntarina jota lukiessa ymmärtää yhä uusia erityisherkkyyden ilmenemismuotoja kaikkien lukuisten "esimerkkiomituisuuksien" joukosta.


"Pitäkää minusta kun olen niin intensiivinen. Kun olen niin yltiöempaattinen. Kun keksin kaikenlaista kivaa. Kun olen vaihtelunhaluinen ja mietin teille aina iloisia yllätyksiä. Kun olen niin tarkkanäköinen. Kun osaan iloita pienistä asioista. Kun itken vuolaasta ilosta kun autonrengas ei osu kastematoon."