(Erään) naisen kuva

Tuula-Liina Varis: Irma

Tuula-Liina Variksen nimi on toki ollut jo entuudestaan tuttu, mutta vasta nyt luin ensimmäistä kertaa hänen kirjoittamansa romaanin, ja hyvä, että luinkin. Tosin, jos olisin luettavaa ollut valitsemassa kirjastossa umpimähkään pelkän takakannen perusteella, olisi tämäkin helposti voinut jäädä valitsematta. Jostain syystä takakannen teksti antaa romaanista huomattavasti tylsemmän mielikuvan, kuin mitä romaani mielestäni todellisuudessa on. Tai ehkä takakannen perusteella romaani saattaa kiinnostaa enemmän hieman itseäni vanhempia lukijoita, mutta voin kyllä suositella kirjaa luettavaksi nuoremmillekin kuin keski-ikäisille tai vanhemmille henkilöille.

Tarinan alussa Irma on parin tuttunsa kanssa matkalla juuri vapautuneessa Baltiassa. Tässä kohtaa, kun häntä ei vielä tunne kovin hyvin, hän tuntui ainakin omasta mielestäni jokseenkin hermoheikolta henkilöltä, jota olisi ehkä voinut hieman jopa ravistella. Toisaalta hän kyllä niin sanotusti "hoitaa hommansa", mutta ehkä siinä onkin eräs hänen ongelmistaan: hän on liian kiltti. Perinteinen liian kiltti väritön suomalaisnainen, joka antaa toisten määritellä oman elämänsä rajoja. Myöhemmin tarinassa liikutaan vielä uudestaankin ulkomailla, Irman matkustaessa palkintomatkalle Kreikkaan, mutta enimmäkseen ollaan koti-Suomessa. Lisäksi asioita valotetaan myös menneisyydestä.

Jotenkin oletin, että Irma itse olisi kertojana koko tarinan ajan, mutta yllättäen kertojia onkin tarinassa useampia ja oikeastaan sekin on vain hyvä asia, sillä näin lukijalle avautuu uusia puolia ja näkökulmia, mutta myös Irman oma tarina alkaa hahmottua tarkemmin, kun siihen yhdistyy uusia palasia. Samalla hänen hahmostaan tulee yhä kiinnostavampi. Kertojaminä vaihtuu vielä toiseenkin kertaan kunnes lopussa palaa taas Irmaan. Kaikkien kertojien osioista kertyy olennaisia osia Irman hahmoon ja hänen "kehistystarinaansa", sillä sellainen tarina lopulta on. Tarinan lopettaa täysin erilainen nainen kuin sen aloitti. Irma muuttuu kokemustensa kautta vahvaksi ja kuten sanotaan, ikään kuin tekee sovinnon itsensä ja elämänsä kanssa. Hyvä Irma! "Låt axlarna falla", Irman elämänohjeen sanoin. "Kyllä sinä pärjäät."

Variksen teksti koostuu isolta osin mielenkiintoisista pienistä yksityiskohdista, joita soisi ihan normaalielämässäkin arvostettavan enemmän. Pidän myös hänen kielenkäytöstään ja kyvystä antaa lukijalle todentuntuisia mielikuvia: "Lenin makasi katafalkilla mausoleumissa keltainen nahka kireänä poskiluitten päällä, aseistetut sotilaat hoputtivat jonoa eteenpäin, pysähtyä ei saanut, ei ehtinyt kummastella todistuskappaletta siitä, että äijä todella oli ollut olemassa." Välillä Varis käyttää vielä ronskimpiakin mielikuvia ja kieltä ripuleineen kaikkineen, mutta mielestäni hän tekee sen tyylillä ja pidän muutenkin siitä, että kaikkea ei siloitella liiaksi saakka. Tässä romaanissa oli paljon hyvää ja itse asiassa luulen, nyt kun kirjaa tässä selailen, että pitäisin siitä vielä enemmän, jos lukisin sen nyt pian uudestaan ja oikein kunnolla pysähtyisin tunnustelemaan sen kaikkia hienoja havaintoja ja kielikuvia. Varmasti luettavakseni valikoituu Variksen tuotantoa toiseenkin kertaan vielä, vaikkei pelkkä takakansi niin kiinnostavalta vaikuttaisikaan.

"Me kylvämme tuhoa ja sanomme sitä rauhaksi."

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Seuraavaksi luettavien kirjojen listaltani valikoitui mukaan pakistanilais-brittiläisen Kamila Shamsien teos Poltetut varjot. Tarina jakaantuu kolmeen eri osaan, joista ensimmäinen alkaa Nagasakissa elokuussa 1945 kun kaupunkiin pudotetaan atomipommi. Pommin pudottamisesta hengissä selvinnyt nuori japanilaisnainen Hiroko haluaa lähteä pois Japanista ja hän suuntaa Delhiin, pommissa surmansa saaneen saksalaisen rakastettunsa sisaren Elizabethin, tämän brittiläisen aviomiehen James Burtonin ja heidän poikansa Henryn luo. Siellä hän ennakkoluuloja uhmaten ystävystyy Burtonien palvelijan, Sajjadin kanssa, joka on myös nuorelle Henrylle hyvin läheinen ja tärkeä hahmo. Intiassa Pakistanin perustamiseen liittyvät levottomuuden kiihtyvät, joten Hirokon matka jatkuu Sajjadin kanssa Istanbuliin "kunnes koko tämä Pakistan-hässäkkä hälvenee". Käy kuitenkin ilmi, että Sajjadilla ei ole enää paluuta Delhiin, joten sen sijaan he päätyvät elämään Pakistanin Karachiin.

Tarinan toisessa osassa ollaan tultu ajallisesti harppaus eteenpäin ja aiempien henkilöiden lisäksi tarinaan tulee uusia päähenkilöitä: Hirokon ja Sajjadin poika Raza, sekä Henryn, eli Harryn, amerikkalainen tytär Kim. Raza potee omia kriisejään Karachissa, hyvin erilaisissa olosuhteissa kuin amerikkalaista elämäänsä Amerikassa elävä Kim. Työ kuljettaa Harrya ympäri maailmaa ja samalla hän pääsee tutustumaan Razaan. Koulussa hyvin menestyvä Raza tutustuu myös nuoreen pataanipoika Abdullahiin, jolle hän kehittelee itsestään peitetarinan, jonka avulla hän pääsee tutustumaan aivan toisenlaiseen elämään "neukkusotilaiden häätämissuunnitelmineen". Toisaalta Raza samalla haaveilee Amerikasta, joka Karachista käsin kuulostaa lähes satumaiselta hienoine yliopistoineen ja muine mahdollisuuksineen: "Amerikassa kaikki voivat olla amerikkalaisia. Juuri se siellä on niin hienoa. (...) Jokainen voi olla amerikkalainen. Sinäkin. Minä vannon sen."

Niin sanotussa viimeisessä osassa ollaan sekä Amerikassa, että Afganistanissa yhtä aikaa. Hiroko ja Elizabeth ovat rakentaneet ystävyytensä uudelleen, Raza ja Kim ovat aikuisia ja elävät tahoillaan omaa elämäänsä, ja Harrykin kulkee edelleen maailmalla töidensä puolesta. Amerikkalaisten mielenrauhan ovat rikkoneet viimeistään WTC:n pommi-iskut. Terrorismin uhka tuntuu ja näkyy amerikkalaisten arjessa toisaalta pelkona, mutta toisaalta perusamerikkalaisena optimismina: "'Ja sitten toinen torni. Siitä hetkestä lähtien minä en ole halunnut olla missään muualla kuin täällä.' Kim katseli kiihkeänä ympärilleen. 'Pitää rakentaa ja rakentaa.'"

Keskeiseksi teemaksi nousee sota ja mitä se tekee ihmisille. Hiroko kärsii läpi elämänsä ydinsodanpelosta, Afganistanissa nuoria miehiä osallistuu karuille harjoitusleireille, amerikkalaisia lähtee terrorisminvastaiseen toimintaan aivan toiselle puolen maailmaa jne. Nostaisin myös ihmisten kohtaaman eriarvoisuuden tarinan toiseksi tärkeäksi teemaksi. Ihmisiin suhtaudutaan eri tavalla, jos he ovat länsimaalaisia, tai jos he ovat vaikkapa afgaaneja tai pakistanilaisia. Toisten on ainakin mahdollista esimerkiksi saada viisumi ja matkustaa laillisesti maasta toiseen, kun taas jotkut joutuvat turvautumaan tarinassakin mitä erikoisimpiin, ja vaarallisiinkin, keinoihin päästäkseen paikkoihin, joihin he syystä tai toisesta ovat valinneet mennä.

Suomalaisten nykykeskusteluiden näkökulmasta katsoen kirjailija kritisoi välillä, vähintäänkin rivien välistä, verrattain rohkeasti islamisaatioon, terrorismiin ja sotaan ym. liittyviä asioita, ja jokseenkin tasapuolisesti molempia osapuolia. Tarinan henkilöt pääsevät kuulemaan syitä miksi talibanit pääsivät niin helposti valtaan ja mitä haittaa siitä on kuitenkin paikallisillekin ollut. Myös hunnutetut naiset mainitaan, sekä islamilaiset marttyyrit ja varmistetut taivaspaikat. Toisaalta mietitään mikä oikeutus amerikkalaisilla on sotia terrorismiin vedoten toisella puolen maailmaa: "Mutta sota - maat kuten omasi ovat aina sotimassa, mutta aina jossain muualla. Sairaus on aina jossain muualla. Tämän takia te käytte enemmän sotia kuin mikään muu kansa; koska te ymmärrätte sodasta kaikkein vähiten." Mielestäni Kim edustaa tarinassa tätä amerikkalaista ymmärtämättömyyttä tai naiiviutta parhaiten.

Lisa Seen Shanghain tyttöjen jälkeen Poltettujen varjojen lukeminen ei edennyt yhtä helposti ja nopeasti, mutta tämäkin tarina sisälsi mielenkiintoista kerrontaa ja, kuten sanottu, meikäläisten somekeskustelujen lomaan virkistävää pohdintaa, joskin ainakin osa pohdinnasta oli nimeonomaan rivien välissä. Toisinaan oli hieman hankala seurata tarinaa, koska siihen liittyi niin suurelta osin sellaisten alueiden historian ja politiikan tuntemusta, mikä ei itselle ole sitä tutuinta aluetta. Mielenkiintoinen, joskaan ei taaskaan aiheeltaan ihan kaikkein kevyin mahdollinen romaani. Siskoni sanoin: "Taasko sä luet jotain tämmöstä ahdistavaa?"  Tarinan perusviestin voisi toisaalta myös ajatella positiivisemminkin, esimerkkinä siitä mitä ihmiset ovat valmiita tekemään toistensa puolesta tiukoissakin paikoissa, sekä ihmisen kaipuusta rauhaan:  "Raza oli niin uppoutunut keskusteluun Ahmedin kanssa, ettei hän pitkään aikaan ymmärtänyt, miksi Iran tuntui niin oudolta, vaikka sen maisemat muistuttivat Afganistania. 'Ei sotaa', hän sanoi auringonlaskun lähestyessä Ahmedille. Viimein hän oli ymmärtänyt."