Walk along the lonely street of dreams

In the still of the night

I feel my heart beating heavy

Telling  me I gotta have more...

Mielenkiintoista huomata, miten monet asiat loksahtavat ihan eri tavalla paikoilleen nyt, kun erityisherkkyys (hsp) on yleisesti ottaen "löytynyt"  ja siitä on saanut itsekin koko ajan lisää tietoa ja on oppinut tarkastelemaan omaa elämäänsä ja menneitäkin tapahtumia hsp-linssin kautta. Ominaisuus todellakin vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti, että se värittää koko elämän ja sen tapahtumat erityisellä tavallaan, niin hyvässä kuin huonossakin mielessä. Hsp-ominaisuutta kun ei voi kytkeä päältä pois, vaikka siitä taatusti olisi monesti suurta hyötyäkin.

Lainasin kirjaston dvd-hyllystä miehen kanssa katsottavaksi elokuussa 1990 Monsters of Rock -tapahtumassa Donington Parkissa taltioidun Whitesnaken keikan. Whitesnake on ehdottomasti yksi kirkkaimman kärjen bändejä ja biisivalikoimasta löytyy useampiakin tajunnanräjäyttäviä kappaleita kitaranvingutuksineen ja rumpuineen David Coverdalen äänestä puhumattakaan. Silti en oikeastaan kovinkaan usein kuuntele sitä, enkä mitään muutakaan huippumusiikkia. Tässä dvd:tä katsoessamme ajauduin hieman analysoimaan asiaa ja totesin, että musiikki ylipäänsä on niin iso mielialaan ja tunteisiin vaikuttava tekijä, että useammin  mieluummin valitsee olla kuuntelematta sitä, jottei ajaudu erilaisten hallitsemattomien tunteiden ja muistojen vietäväksi. En tiedä onko tämä sitten hyvä vai huono asia... koska olisihan se toisaalta hienoa joskus ihan vain nauttia hyvästä musiikista sellaisenaan ilman, että pahimmillaan ajautuu kokemaan jotain yleistä maailmantuskaa tai tuntee yhtäkkiä olevansa takaisin jossain tietyssä epämääräisessä hetkessä 20 vuoden takana...

Monet kappaleet, ja jopa kokonaiset bändit, ovat peräti "tuhoutuneet" jollain tavalla, koska niitä on tullut kuunneltua, tai kuultua, väärässä paikassa väärään aikaan. Onneksi kuitenkin 90- ja 2000-luvuilla musiikkia ei ollut vielä yhtä helposti saatavilla kuin nykyään on, joten silloin on tullut lähinnä kuunneltua sen ajan omaa musiikkia ja paras kasarimusiikki on varjeltunut noiden myöhempien aikojen jotenkin yleisesti ottaen ankeilta tunnelmilta (?). Lisäksi tietysti voi olla, että koska omaan lapsuuteeni ei onneksi liity mitään erityistä negatiivista tai peräti traumatisoivaa, edustaa kasarimusiikki myös jonkinlaista turvallista lapsuuden satamaa, kun kesät olivat vielä kesiä ja talvet talvia, eikä murheita ollut juuri sen suurempia kuin kylmä vessanpöntön rinkula pimeinä talviaamuina, kun oli pakko lähteä tarhaan. Tarhasta puheenollen, päädyn Miljoonasateen Marraskuusta, joka on hyvä kappale, aina tarhan takapihalle katsomaan, kun toiset lapset ovat iloisesti keinumassa (halusinko itse kuulua joukkoon vai olinko kuitenkin tyytyväinen ollessani vain tarkkailemassa sivusta?) ja Pave Maijasen Lähtisitkö johdattaa samaiseen tarhaan, mutta valoisiin sisätiloihin katselemaan kirkkaan vihreää kultaköynnöstä valkoista seinää vasten... 

No, joka tapauksessa Whitesnaken Doningtonin keikan aikana musiikkiasiaa pohtiessani ehdin poukkoilla niin lapsuuden Dingo-huumassa kuin nuoruuden leppoisissa kesäilloissa kotikaupungissani. Lapsuuden tunnusmusiikkini on ehdottomasti Dingon tuotanto kutakuinkin kokonaisuudessaan. Osaisin varmasti sanat monesta monesta kappaleesta edelleen, vaikka joku keskellä yötä herättäisi ja kysyisi. Myös lapsuuden huikeisiin "barbileikkeihin" liittyy olennaisesti sekä Dingon, että Bogartin musiikki (asianosainen leikkikaveri taatusti tietää ja muistaa mistä on kyse), ja näiden asioiden yhdistelmä vaikuttaa varmasti myös omaan nykyiseen nukkeharrastukseeni. Ainakin jonkunlaisen pohjatunnelman osalta.

Doningtonin keikan aikana jotkut tietynlaiset fiilistelymelodiat tms. saivat palaamaan tiettyyn ajanjaksoon nuoruudessa, kun varmaankin oli juuri saavuttanut tuon maagisen täysi-ikäisyyden, vaikka olihan sitä silloin kuitenkin vielä kovin nuori. Se kesä oli lämmin, kutkuttavan jännittävä ja enimmäkseen hauska, vaikka jälkikäteen onkin helppo sanoa, että erinäisiä ennusmerkkejä tuleviin vuosiin vaikuttavista vaikeuksista olikin jo nähtävissä. "No one understands the heartache, no one feels the pain, 'cos no one ever sees the tears, when you're crying in the rain, when you're crying in the rain..." Pariinkin otteeseen mainitsin ääneen tässä kotisohvalla tv:n takaa pilkottavaa tummenevaa taivasta vilkuillessani Linda Lampeniuksen, tosin liittyen hänen silloiseen nimikkosiideriinsä, mutta mielikuviini liittyy vahvasti myös Lindan popalbumi Linda Lampenius. Ja vain pienillä melodioiden vivahde-eroilla sain jälleen siitä tuntemuksesta kiinni, kun pitkän kuuman festaripäivän jälkeen ilta on alkanut hämärtyä ja koko juhliva festarikansa heiluu yhtenä humuavana merenä viimeisten haikeiden kappaleiden soidessa ennen kuin tulevat illan päättävät menobiisit. Miltä illan viileys tuntui, miltä tyyni merenpinta näytti ja minkä värisiä taivas ja ilma tismalleen olivat ja miltä kehossa tuntui...

Tuoreimmasta päästä, ja ihan suoraan Whitesnaken kokonaisiin kappaleisiin, eikä pelkästään melodianpätkiin, liittyvät muistot ovat parin vuoden takaa häistämme, joissa soitettiin sekä taustamusiikkina, että illan "bilemusiikkina" meidän valitsemiamme kappaleita. Mm. Is This Love ja The Deeper The Love palauttavat välittömästi Ulvilan Nuorisoseurantalon saliin viimeisiin juhlavalmisteluihin ja juhlapäivän iltaan, kun väki on jo vähentynyt, mutta juhlat vielä jatkuvat ja tunnelma on todellakin ainutlaatuisen hieno. Lisäksi keikkataltioinnin katselu ja kuuntelu saivat kokemaan jotain suurempaa yhteenkuuluvuudentunnetta (ehkäpä juuri sitä mitä erityisherkät ilmeisesti usein etsivätkin, sitä kuitenkaan kovin helposti löytämättä) bändin ja sen kaikkien fanien kanssa, vaikka itse keikasta on kohta jo 26 vuotta aikaa. Ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, bändin jäsenten autenttinen kasarityyli huikeine hiuspöheikköineen ja kadehdittavine niittitakkeineen nosti pintaan kunnon nostalgiafiiliksen: ah, mahtava 80-luku! Tai sitten aika vain kultaa muistot, mutta mitä siitä, joutavathan ne kultaantumaan.

Musiikki voi parhaimmillaan antaa energiaa ja pirskahtelevaa iloa, mutta pahimmillaan se vaikuttaa niin isosti huonoon suuntaan, että on tosiaan parempi olla ilman. Eikä sillä ole välttämättä mitään tekemistä sen asian kanssa, onko musiikki itsessään hyvää vai huonoa. Eikä sanoituksillakaan ole kovinkaan suurta merkitystä, enemmän itse melodiat luovat erilaiset tunnelmat. Mutta kuten sanottu, paraskin musiikki, mihin ei liity yhtäkään negatiivissävytteistä muistoa, saattaa olla jollain tavalla liian raskasta kuunneltavaa, jos ei ole oikeassa mielentilassa ja jaksamisentasolla. Vaikka itse kappale ei olisi mitenkään haikeakaan, saattaa se saada aikaan esimerkiksi niin suurta kaipuuta johonkin mitä ei luultavasti voi edes saavuttaa, ainakaan enää, että sitä ei vain halua minä tahansa hetkenä tuntea. Onneksi useimmiten myös hiljaisuus valittavissa oleva vaihtoehto ja toisaalta tarvittaessa voi keksiä jotain neutraalia taustamusiikkia, joka ei johdata mihinkään, vaan soljuu vain toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

My heart is beating faster, babe
It's beating like a big bass drum
You know you got me speeding, child
Faster than a bullet from a gun

Perheenäidin kuolemanrajakokemus

Betty J. Eadie: Valon syleilyssä

Amerikkalaisen perheenäidin Betty J. Eadien omakohtaisesta kuolemanrajakokemuksesta kertova kirja Valon syleilyssä taitaa olla ensimmäinen lukemani tämän aihepiirin kirja, joka käsittelee vain yhden henkilön kokemaa kuolemanrajakokemusta koko kirjan ajan. Aiemmin olen lukenut kirjoja, joihin on haastateltu useita eri henkilöitä kertomaan kokemuksistaan, joten Valon syleilyssä oli niihin verrattuna huomattavan seikkaperäisesti kirjoitettu. Kirja on kirjoitettu vasta parikymmentä vuotta sen jälkeen kun Eadie kuoli hetkellisesti, kun hänelle oli tehty osittainen kohdunpoistoleikkaus 70-luvun alkupuolella.

Alunperin ajattelin kirjan olevan hiukan toisenlainen, sisältävän enemmän kerrontaa esimerkiksi perinteisestä "valoa tunnelinpäässä" -kokemuksesta tai siitä kuinka hän on kohdannut omia edesmenneitä läheisiään tai kirkkaita valo-olentoja tai sitten vaihtoehtoisesti yksityiskohtaista tietoa leikkauksen kulusta, jota henkilö itse kokee seuranneensa katonrajasta, vaikka kyllähän takakannen mukaan kirjassa kerrotaan kuinka "hänen luokseen tuli lempeitä oppaita, joiden rakastavassa seurassa hän matkasi paratiisillisen kauniiden maisemien halki ja oppi tuntemaan koko maailmankaikkeuden ja ihmiselämän arvoituksen". Eadie alustaa tarinaansa kertomalla lapsuudenoloistaan, perheestään ja muutamista elämänkokemuksistaan ja varsinainen kuolemankokemuksesta kertova osuus muistutti enimmältä osin esim. ns. kanavoinnin kautta kirjoitettuja henkisiä aiheita käsitteleviä kirjoja. Ikään kuin Eadielle olisi hänen kirjoittamansa mukaan annettu pikakurssi henkimaailmasta, sieluista, Jeesuksesta, oppaista jne., jotta hän voisi palattuaan takaisin ruumiiseensa kertoa kokemuksestaan muillekin ja muuttaa omia käsityksiään jne.

Itseäni jollain tavalla taas kerran häiritsi tekstissä jonkinlainen "amerikkalaisuus". Myös kirjailijan katolinen kasvatus paistaa mielestäni monessa kohtaa läpi ja vaikuttaa hänen asenteisiinsa ja ajatuksiinsa, jotka tietyiltä osin tuntuivat itsestä melko kummallisilta. Siinä mielessä pitää sanoa, että tämäkin kirja on joka tapauksessa, olivatpa kuvaillut tapahtumat sitten tosia tai eivät, kuitenkin ihmisen kirjoittama ja asiat hänen sihtinsä läpi suodatettuja. Kirjailijan intiaanitaustasta olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmänkin. Kirjan loppuosassa kerrotaan mitä Eadielle tapahtui kuolemanrajakokemuksen jälkeisinä vuosina, kun hän käsittelee kokemaansa sekä siitä miten se häneen ja hänen elämäänsä ja läheisiinsä vaikutti. Aivan erityisen koskettavasti hän kuvaa erinäisiä tapahtumia nuorimpaan lapseensa liittyen. "Olen nähnyt rakkauden tuomat ihmeelliset, suurenmoiset palkinnot. Minun kuolemankokemukseni ovat tärkeitä vain siinä määrin kuin ne auttavat meitä rakastamaan toisiamme."