Perhesalaisuuksia

Anna Quindlen: Vuodet kuin kuiskaus

Anna Quindlenin Vuodet kuin kuiskaus on taas kerran niitä kirjoja, joista voisi sanoa, että kansikuva herätti kiinnostuksen lainata kirjan luettavaksi, eikä takakansikaan vielä paljastanut, että itse asiassa kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvasta huolimatta kokolailla nykyaikaan, joskin yksi kirjan päähenkilöistä, 80-vuotias vanha rouva Lydia Blessing, muistelee paljon tapahtumia elämänsä eri vaiheilta ja erityisesti nuoruudestaan. Varsinaisesti tarina kertoo vanha rouva Blessingistä ja muutamasta muusta hänen ympärillään olevasta henkilöstä, kuten hänen huoltomiehestään Skipistä. Skip löytää eräänä aamuna rappusiltaan vastasyntyneen vauvan pahvilaatikossa, ja alkaa hoitaa tätä kuin omaansa. Vauvan löydettyään hän on ensin yhtä hämmentynyt ja epätietoinen kuin kuka tahansa uusi vanhempi, mutta alkaa vähitellen tuntea suurta rakkautta lasta kohtaan ja ottaa asiakseen perehtyä vauvanhoitoon niin hyvin kuin vain osaa ja pystyy. Alussa Skip hoitaa lasta muilta salaa, mutta melko pian asia paljastuu muillekin blessingsläisille ja lapsen läsnäolo alkaa vähitellen vaikuttaa yhä enemmän ihmisten keskinäisiin väleihin, ja lisäksi saa heidät käymään läpi omaa historiaansa.

"Skip tuli ajatelleeksi, että lapsilla oli taito saada ihmisistä esiin se, mitä he oikeasti olivat, vahvempana vain. Rouva Blessingistä Faith oli loihtinut esiin suoraselkäisyyden ja velvollisuudentunnon, Jennifer Fosterista lämmön, hänestä itsestään sellaisen kyvykkyyden, että hän pystyi jo ajattelemaan itsestään hyvääkin. Ja niistä ihmisistä, jotka olivat ihmisinä yhtä tyhjän kanssa, tuli lapsen rinnalla entistä tyhjänpäiväisempiä."

Romaani ei sinällään ollut mitenkään erityinen, mutta ihan viihdyttävä kuitenkin, ja nopealukuinen. Kliseisesti jo takakannessa puhutaan "menneisyyden haamuista", jotka jotenkin ihmeen kautta "saapuvat sotkemaan Blessingissä orastaneen idyllin". Lisäksi jo ihan henkilöissäkin on jokseenkin kuluneita hahmoja, noin yleisesti ottaen, kuten vanha yksinasuva rouva, joka "pitää palvelusväkensä kurissa", ja jolla on etääntynyt suhde omaan tyttäreensä, sekä huonoista oloista tullut  huoltomies, jonka lukija voisi odottaa millä tahansa hetkellä repsahtavan, tai muuten epäonnistuvan tekemisissään, ja palaavan takaisin laittomuuksien ja muun "huonon elämän" tielle, mutta joka kuitenkin osoittaa aitoa rakkautta yllättäen elämäänsä saapuneelle pienelle ja avuttomalle vauvalle. Keskinkertaisuudestaan huolimatta romaanilla on koskettavat hienot hetkensä, ainakin tunteellisen äitilukijan kannalta, ja se, joka tämän kirjan lukee, tullee tunnistamaan kyseiset kohdat. Itse sattumoisin luin kyseiset kohdat oma nukkuva taaperoni sylissäni, joten se taisi vielä tuoda lisänsä rivien koskettavuuteen. En erityisesti lähtisi esimerkiksi varaamaan kirjaa kirjastosta, tai välttämättä hankkisi sitä omaan hyllyyn, mutta ihan mukavasti sen parissa muutama kesäpäivä(uniaika) vierähti riipputuolissa istuen.

Pikkukaupungin kadonnut tyttö

Markku Pääskynen: Sielut

"Kun kehittymättömällä ajatusasteella oleva ihminen näki unta itsestään ja muista ihmisistä, niin hän käsitti unennäkönsä todellisiksi kokemuksiksi ja siten hänen täytyi ajatella mahdolliseksi, että ihmisen s. saattoi vaeltaa pitkiä matkoja, käydä muiden luona vieraissa y.m., vaikka s:n asuma ruumis ei samaan aikaan liikahtanut paikoiltaan. Myöskin peili- ja varjokuvat, harhanäyt y.m. antoivat aihetta siihen käsitykseen, että ihminen on kaksoisolento, joka s:na rajoittamattomasti voi liikkua avaruudessa, mutta ruumiina on kiinnitetty määräpaikkoihin.

Tietosanakirja (1916)"

Uskaltauduin lukemaan Markku Pääskysen Sielut, vaikka alkuvuodesta katsotut poikkeuksellisen lukuisat (ruotsalaiset ja norjalaiset) dekkarit ovat vielä tuoreessa muistissa, ja jotka väistämättä tulevat mieleen pienen lapsen äidille, kun kirjan takakannessa lukee ensimmäisenä: "Kunpa tämä päättyisi hyvin. Maija oli kadonnut, on siis liian myöhäistä ennustaa, se oli jo tapahtunut." Sielut ei kuitenkaan ole dekkari, eikä takakannen tekstikään niin anna olettaa, mutta kuitenkin ajatus kadonneesta lapsesta on niin karmaiseva, että mietin pariin kertaan haluanko ottaa sen riskin, että kirjassa ei olekaan onnellista loppua.

Tarinassa kuvataan aivan tavallista kesäistä päivää pikkukaupungissa, jossa katoaa yhtäkkiä tyttö kuin tuhka tuuleen. Tytön vanhemmat, apuun rientävät isovanhemmat ja lähialueen asukkaat kuvataan etsimään tyttöä ja pohtimaan mitä on voinut tapahtua, missä ja miksi. Ajallisesti tarinassa ollaan luultavasti jossakin 80-luvulla. Se ei tule suoraan ilmi mistään, mutta jotenkin ainakin itselle kirjan tunnelma oli suoraan 80-luvulta. Pääskynen kuvaa mielestäni onnistuneesti ajan kulkua ja viipyilevää kesäpäivää. Aika etenee hitaasti ja huolestuneissa mielissä ajatukset poukkoilevat sinne tänne. Päivän edetessä hätä vaihtuu itsesyytöksiin, turvaudutaan taikauskoon ja tehdään muutenkin poikkeuksellisia asioita.

Pääskysellä on erinomaisen mielenkiintoinen kirjoitustyyli, ja ilolla ja innostuksella otin vastaan myös useita hienoja huomioita ja pohdintoja, joita hän oli upottanut tarinan lomaan. Teksti on välillä melko korkealentoistakin, mutta kuitenkin helpostilähestyttävää. Kirjailija ikään kuin pohtii "mysteeriä" lukijan kanssa yhdessä kirjan hahmojen kautta, ja välttää hienosti asettumasta millään tavalla lukijan yläpuolelle antamaan tälle armollisesti vain vinkkejä kehittelemästään kuviosta. Yksi ehdottomasti mielenkiintoisimmista hahmoista on Taito-poika, oikea pieni filosofi ja analysoija: "Unet aina näyttää jotain mut ne ei kerro, niissä on vastauksia mutta niihin ei oo kysymyksiä."

Sielut oli mukavan erilainen ja mielenkiintoinen kirja omassa lukuhistoriassani. Teksti tuntui välillä olevan kirjailijan omaa ajatusten virtaa, ja jos sitä lähtisi pidemmälle analysoimaan voisi siitä tulla melko syvällistä pohdintaa, mutta toisaalta tarviiko sellaista edes tehdä? Mielestäni koko teos itsessään oli jo täynnä filosofista ja maailmankatsomuksellista pohdintaa höystettynä tarkoilla eri aisteja hyödyntävillä havainnoilla, joten ties vaikka se menisi pilalle, jos sitä alkaisi liikaa pohtimaan. Itse katoaminen ei lopulta ollut kirjassa se pääasia sittenkään, vaan se mitä ihmisille silloin tapahtuu ja mitä kukin silloin ajattelee ja tekee. Pääskysen isot ja pienet kiehtovat ajatukset tekivät kirjasta erityisen mielenkiintoisen lukukokemuksen.

"Kun sielu ihmisen kuollessa vapautuu, vainajan päälaki kuumenee koska sielu kohoaa sitä kautta kuin ilmapallo. Sielu olisi sininen, jos sen näkisi, ja jos sen punnitsisi, se painaisi puhtaana noin kaksikymmentä grammaa. Silti se leijuu, silti sieluja leijuu kaikkialla ja ne näkevät toisensa, elävät ja kuolleet, tämänpuoleisina me emme näe emmekä kuule niitä mutta tuonpuoleisina ne näkevät ja kuulevat meidät."