sunnuntai 7. elokuuta 2016

Pikkukaupungin kadonnut tyttö

Markku Pääskynen: Sielut


"Kun kehittymättömällä ajatusasteella oleva ihminen näki unta itsestään ja muista ihmisistä, niin hän käsitti unennäkönsä todellisiksi kokemuksiksi ja siten hänen täytyi ajatella mahdolliseksi, että ihmisen s. saattoi vaeltaa pitkiä matkoja, käydä muiden luona vieraissa y.m., vaikka s:n asuma ruumis ei samaan aikaan liikahtanut paikoiltaan. Myöskin peili- ja varjokuvat, harhanäyt y.m. antoivat aihetta siihen käsitykseen, että ihminen on kaksoisolento, joka s:na rajoittamattomasti voi liikkua avaruudessa, mutta ruumiina on kiinnitetty määräpaikkoihin.

Tietosanakirja (1916)"


Uskaltauduin lukemaan Markku Pääskysen Sielut, vaikka alkuvuodesta katsotut poikkeuksellisen lukuisat (ruotsalaiset ja norjalaiset) dekkarit ovat vielä tuoreessa muistissa, ja jotka väistämättä tulevat mieleen pienen lapsen äidille, kun kirjan takakannessa lukee ensimmäisenä: "Kunpa tämä päättyisi hyvin. Maija oli kadonnut, on siis liian myöhäistä ennustaa, se oli jo tapahtunut." Sielut ei kuitenkaan ole dekkari, eikä takakannen tekstikään niin anna olettaa, mutta kuitenkin ajatus kadonneesta lapsesta on niin karmaiseva, että mietin pariin kertaan haluanko ottaa sen riskin, että kirjassa ei olekaan onnellista loppua.

Tarinassa kuvataan aivan tavallista kesäistä päivää pikkukaupungissa, jossa katoaa yhtäkkiä tyttö kuin tuhka tuuleen. Tytön vanhemmat, apuun rientävät isovanhemmat ja lähialueen asukkaat kuvataan etsimään tyttöä ja pohtimaan mitä on voinut tapahtua, missä ja miksi. Ajallisesti tarinassa ollaan luultavasti jossakin 80-luvulla. Se ei tule suoraan ilmi mistään, mutta jotenkin ainakin itselle kirjan tunnelma oli suoraan 80-luvulta. Pääskynen kuvaa mielestäni onnistuneesti ajan kulkua ja viipyilevää kesäpäivää. Aika etenee hitaasti ja huolestuneissa mielissä ajatukset poukkoilevat sinne tänne. Päivän edetessä hätä vaihtuu itsesyytöksiin, turvaudutaan taikauskoon ja tehdään muutenkin poikkeuksellisia asioita.

Pääskysellä on erinomaisen mielenkiintoinen kirjoitustyyli, ja ilolla ja innostuksella otin vastaan myös useita hienoja huomioita ja pohdintoja, joita hän oli upottanut tarinan lomaan. Teksti on välillä melko korkealentoistakin, mutta kuitenkin helpostilähestyttävää. Kirjailija ikään kuin pohtii "mysteeriä" lukijan kanssa yhdessä kirjan hahmojen kautta, ja välttää hienosti asettumasta millään tavalla lukijan yläpuolelle antamaan tälle armollisesti vain vinkkejä kehittelemästään kuviosta. Yksi ehdottomasti mielenkiintoisimmista hahmoista on Taito-poika, oikea pieni filosofi ja analysoija: "Unet aina näyttää jotain mut ne ei kerro, niissä on vastauksia mutta niihin ei oo kysymyksiä."

Sielut oli mukavan erilainen ja mielenkiintoinen kirja omassa lukuhistoriassani. Teksti tuntui välillä olevan kirjailijan omaa ajatusten virtaa, ja jos sitä lähtisi pidemmälle analysoimaan voisi siitä tulla melko syvällistä pohdintaa, mutta toisaalta tarviiko sellaista edes tehdä? Mielestäni koko teos itsessään oli jo täynnä filosofista ja maailmankatsomuksellista pohdintaa höystettynä tarkoilla eri aisteja hyödyntävillä havainnoilla, joten ties vaikka se menisi pilalle, jos sitä alkaisi liikaa pohtimaan. Itse katoaminen ei lopulta ollut kirjassa se pääasia sittenkään, vaan se mitä ihmisille silloin tapahtuu ja mitä kukin silloin ajattelee ja tekee. Pääskysen isot ja pienet kiehtovat ajatukset tekivät kirjasta erityisen mielenkiintoisen lukukokemuksen.

"Kun sielu ihmisen kuollessa vapautuu, vainajan päälaki kuumenee koska sielu kohoaa sitä kautta kuin ilmapallo. Sielu olisi sininen, jos sen näkisi, ja jos sen punnitsisi, se painaisi puhtaana noin kaksikymmentä grammaa. Silti se leijuu, silti sieluja leijuu kaikkialla ja ne näkevät toisensa, elävät ja kuolleet, tämänpuoleisina me emme näe emmekä kuule niitä mutta tuonpuoleisina ne näkevät ja kuulevat meidät."




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti