Rampa piika

Arne Nevanlinna: Heta

Heti alkuunsa on tunnustettava, että Nevanlinnan Heta on jälleen yksi esimerkkikirja siitä miten minut huijataan lukemaan jokin kirja lähinnä siksi, että sen kansikuva on hieno tai muuten kiinnostava. Ja jälleen kerran voin todeta, että ehkä voisin mieluummin käyttää jotain muuta valintaperustetta, sillä kansikuva oli mielestäni kaikista paras osa tästä romaanista...

Kirjan takakansi lupaili mahdollisesti mielenkiintoista tarinaa 1900-luvun alun herrasväen elämänmenosta poikkeuksellisen kyvyn omaavan piikatytön näkökulmasta tarkasteltuna, ja toki kun historia kiinnostaa, niin lainasin kirjan (kun tuo kansikuvakin nyt sattuu olemaan noin hieno). Päähenkilö Heta on rampa piikatyttö, joka huomaa osaavansa lukea ihmisten ajatuksia. Kuvittelin, että ajatustenluvusta olisi saanut enemmänkin irti, mutta jollain tavalla tämä romaani kaikkinensakin oli jokseenkin sekava ja tylsä. Liekö sitten kiinnostavampi esimerkiksi enemmän kirjailijan itsensä tapaisille lukijoille (vanhemmat herrashenkilöt)? Itse en ainakaan syttynyt sen enempää juonen etenemisen kuin kummallisen kirjoitustyylinkään suhteen. Lähempänä loppua tapahtui mielestäni juonen kannalta jotain kummallista, ja tietty pätkä kirjassa vaikutti jotenkin irralliselta osalta muuhun verrattuna.

Takakannen mukaan "romaani nauraa tekopyhyydelle, kritisoi luokkaeroja ja uskoo rajat rikkovan rakkauden voimaan". Suurelta osin kirjassa kuvataan aikuisten sisarusten ja heidän puolisoidensa jaaritteluja, ja toisiaan kohtaan tuntemaa ainaista kateutta ym. (tekopyhyys) ja toki kuvataan sekä säätyläisten, että palvelijoiden ym. elämää ja näiden eroja (luokkaerojen kritisointi). "Rajat rikkovan rakkauden voima" kuulostaa ehkä hivenen omituiselta ilmaisulta sille millainen romaanissa kuvattu rakkaussuhde on. Itselleni tulisi mieleen ehkä ennemminkin "hyväksikäyttö" tai muu vastaava, mutta ehkä sitten joku toinen jostain toisesta näkövinkkelistä tarkastellen pystyy uskomaan rajat rikkovan rakkauden voimaan tässä yhteydessä...

Toverit aatteelliset

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkösen Graniittimies kertoo nuoresta aatteellisesta suomalaispariskunnasta, joka lähtee paremman elämän toivossa, korkein odotuksin, Neuvostoliittoon 1920-luvun alussa. Puolue ja vallankumous tarvitsevat apua. Uusi kotikaupunki Petrograd antaa Iljalle ja Klaralle heti uusia ystäviä, suomalaisia tovereita, ja työtäkin löytyy. Alussa Klara sairastuu, mutta sairautensa keskellä hän ajattelee: "Päätin, että jos tervehtyisin, loisin oman elämäni tänne, oman työalani ja puutarhani ja maailman, jossa ei puhuttaisi rahasta eikä surusta vaan aina vain ilosta." Kirjan päähenkilöt tuskin ovat ensimmäiset tai viimeiset, jotka hyppäävät vaaleanpunaiset lasit silmillään loikan kohti uutta ja tuntematonta.

Tarinasta ja sen yksityiskohdista huomaa, että Kähkönen tuntee kuvaamansa aihepiirin hyvin. Ainakin riittävän hyvin kirjoittaakseen siitä uskottavan tuntuisen historiallisen romaanin. Pääasiassa henkilöt uskovat lujasti asiaansa, mutta aina silloin tällöin joissakin yksityiskohdissa he kritisoivat, tai vähintäänkin kyseenalaistavat, systeemissä olevia epäkohtia. "Ette te ymmärrä, kaupunkilaiset, teorianikkarit, ei teidän puhtoiset kätenne vereen tahriinnu, mutta sitä on sotamiehen työ, paskaa ja verta ja suolenpätkiä, tehtiinpä se minkä asian puolesta hyvänsä." Tarinassa ilmenee paljonkin erilaisia epäkohtia, mutta Kähkönen onnistuu kirjoittamaan kaikesta ilman kiihkoilua. Erilaiset kohtalot sekä pienet esimerkit ja huomiot rakentavat todentuntuista ajankuvaa sadan vuoden takaisesta Neuvostoliitosta. Toki kirjassa käsitellään myös Klaran ja Iljan parisuhteen kehitystä, sekä muitakin kirjan henkilöiden välisiä ihmissuhteita, joihin ympäröivän yhteiskunnan tapahtumat eivät voi olla osaltaan vaikuttamatta. Ja tietysti henkilöhahmot kehittyvät ihan omina itseinäänkin, kuka milläkin tavalla.

"Me teimme itse orpoja, teimme niitä päivittäin, asettamalla teorian käytännön edelle, kollektiivin yksilön edelle. Teimme orpoja halukkaammin kuin huopikkaita, samovaareja, raitiovaunukiskoja ja tiiliä."

Olen tykännyt paljon Kähkösen Kuopio-sarjasta, eikä Graniittimies ihan siihen yltänyt, mutta toisaalta aihekin oli viimeksimainitussa jotenkin raskaampi, vaikka sota-aikaa Kuopio-sarjassakin eletään. Hyllyssä odottelee vielä Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit -tietokirja ja siihen(kin) kyllä kiinnostaisi pian tarttua, mutta katsotaan mihin kaikkeen, ja milloin, tässä taas repeää kiinnostuksineen. Niin paljon mielenkiintoisia kirjoja ja asioita, niin vähän aikaa... ;)