Sisarusaseman vaikutus elämään

Elisabeth Schönbeck: Vanhin, nuorin vai katraan keskeltä

Ruotsalaisen kasvatustieteilijän Elisabeth Schönbeckin teos Vanhin, nuorin vai katraan keskeltä kertoo sisarusaseman merkityksestä henkilön persoonaan ja valintoihin elämässä. Olin jo etukäteen kuullut muutamista kirjassa esitetyistä näkemyksistä, ja koska ne kuulostivat sekä varsin kiinnostavilta, että paikkansapitäviltä, halusin tutustua aiheeseen lisää. Alkusanojen, johdannon ja tilastojen jälkeen Schönbeck käy kirjassaan läpi kutakuinkin kaikki mahdolliset tavanomaiset vaihtoehdot siitä millainen sisarusasema ihmisellä voi olla, ja pääpiirteittäin sen millaiset vaikutukset milläkin vaihtoehdolla on. Lopussa on vielä luvut parin- ja ammatinvalintaan liittyen, sekä tapausselostus Kennedyjen suvusta. Kyllä, juuri niistä Kennedyistä. Ja tietenkin puhutaan vanhemmuudesta ja sisarusrakkaudesta henkilön oman sisarusaseman näkökulmasta tarkasteltuna.

Kirjassa läpikäydyt vaihtoehdot:

• Ainoa lapsi ("baby- aikuinen lapsi" ja "aikuinen- ainoa lapsi")
• Kaksilapsiset perheet
• Valekaksoset (kun sisarusten välillä on ikäeroa 18 kk tai vähemmän, mutta valekaksosvaikutusta voi olla jopa kahden vuoden välein syntyneillä sisaruksilla)
• Kaksoset
• Kolmilapsiset perheet
• Suurperheen lapset

Itse olen kahden nuoremman siskon isosisko, siis esikoinen pelkästään tytöistä koostuvassa sisarusparvessa, jossa biologiset sisarukset ovat viettäneet koko lapsuutensa samassa perheessä. Olen minusta seuraavaa sisarusta yli viisi vuotta vanhempi, eli periaatteessa sujahdan ainakin osittain myös funktionaalisen ainoan lapsen osastolle, sillä olenhan saanut olla aika pitkään ainoa lapsi. Pikkusiskot sen sijaan ovat syntyneet aika tarkkaan kahden vuoden ikäerolla, jolloin he ovat osaltaan myös valekaksosia. Oli varsin mielenkiintoista pohtia sekä itsekseen, että siskojen kanssa sitä miten meidän elämäämme ovat sisarusasemat vaikuttaneet ja miten ne vaikuttavat monessa kohtaa edelleen. Samoin parisudetta, tai mitä vain suhdetta, on mielenkiintoista pohtia jatkossa myös sisarusvaikutuksen näkökulmasta. Ja erittäin hyödyllisenä tulevaisuuden kannalta koen sen, että luin aiheesta nyt kun itsellä on oma lapsi. Olisi hienoa edes jollain lailla osata välttää tiettyjä karikoita tässäkin asiassa, vaikka uskonkin Schönbeckin tavoin siihen, että vaikka vanhemmat tekisivät melkein mitä tahansa, tietyt asiat pysyvät "normaalissa perheessä" samanlaisina sisarusten välillä. Esikoinen on esikoinen ja kuopus on kuopus keskimmäis(t)en taiteillessa siinä välillä miten parhaiten taitaa.

Toki kirjassa pohditaan asioita ainoastaan sisarusaseman kannalta, eli tietenkin asioihin vaikuttaa moni muukin seikka, esimerkiksi oletko intro- vai ekstrovertti vai jotain siltä väliltä, kuten itse olen; temperamentti ja esimerkiksi henkilön mahdollinen erityisherkkyys, niin kuin meidän sisaruksilla. Kirja on silti erittäin mielenkiintoinen ja suositeltava kaikille, jotka ovat ainoita lapsia tai joilla on sisaruksia; joilla on vanhemmat tai lapsia tai molemmat. Siis kaikille!

PS: Viimeksi nauroimme nuorimman siskoni kanssa pihakirppiskierroksen jälkeen sitä miten jälleen kerran, kaiken tämän sisarussuhdepohtimisen päälle, toimimme taas tyypillisillä esikois- ja kuopustavoilla. Kuopus oli kiinnostunut myynnissä olleesta tuotteesta ja pyöritteli sitä pitkään käsissään pohtien mitä se mahtaa maksaa jne. Hän ei kuitenkaan kysynyt asiasta myyjältä, hänhän on kuopus, ei hänen tarvitse tehdä mitään. Esikoinen sen sijaan automaattisesti kysyi myyjältä tuotteesta tarvittavat tiedot, eikä mielessäkään käynyt, että olisi ensin edes kysynyt kuopukselta, että haluaisiko tämä asiasta kysyttävän puolestaan, saati sitten, että olisi odottanut kuopuksen itse kysyvän itseään kiinnostavasta tuotteesta tarvitsemansa tiedot. Näillä mennään. 

Rampa piika

Arne Nevanlinna: Heta

Heti alkuunsa on tunnustettava, että Nevanlinnan Heta on jälleen yksi esimerkkikirja siitä miten minut huijataan lukemaan jokin kirja lähinnä siksi, että sen kansikuva on hieno tai muuten kiinnostava. Ja jälleen kerran voin todeta, että ehkä voisin mieluummin käyttää jotain muuta valintaperustetta, sillä kansikuva oli mielestäni kaikista paras osa tästä romaanista...

Kirjan takakansi lupaili mahdollisesti mielenkiintoista tarinaa 1900-luvun alun herrasväen elämänmenosta poikkeuksellisen kyvyn omaavan piikatytön näkökulmasta tarkasteltuna, ja toki kun historia kiinnostaa, niin lainasin kirjan (kun tuo kansikuvakin nyt sattuu olemaan noin hieno). Päähenkilö Heta on rampa piikatyttö, joka huomaa osaavansa lukea ihmisten ajatuksia. Kuvittelin, että ajatustenluvusta olisi saanut enemmänkin irti, mutta jollain tavalla tämä romaani kaikkinensakin oli jokseenkin sekava ja tylsä. Liekö sitten kiinnostavampi esimerkiksi enemmän kirjailijan itsensä tapaisille lukijoille (vanhemmat herrashenkilöt)? Itse en ainakaan syttynyt sen enempää juonen etenemisen kuin kummallisen kirjoitustyylinkään suhteen. Lähempänä loppua tapahtui mielestäni juonen kannalta jotain kummallista, ja tietty pätkä kirjassa vaikutti jotenkin irralliselta osalta muuhun verrattuna.

Takakannen mukaan "romaani nauraa tekopyhyydelle, kritisoi luokkaeroja ja uskoo rajat rikkovan rakkauden voimaan". Suurelta osin kirjassa kuvataan aikuisten sisarusten ja heidän puolisoidensa jaaritteluja, ja toisiaan kohtaan tuntemaa ainaista kateutta ym. (tekopyhyys) ja toki kuvataan sekä säätyläisten, että palvelijoiden ym. elämää ja näiden eroja (luokkaerojen kritisointi). "Rajat rikkovan rakkauden voima" kuulostaa ehkä hivenen omituiselta ilmaisulta sille millainen romaanissa kuvattu rakkaussuhde on. Itselleni tulisi mieleen ehkä ennemminkin "hyväksikäyttö" tai muu vastaava, mutta ehkä sitten joku toinen jostain toisesta näkövinkkelistä tarkastellen pystyy uskomaan rajat rikkovan rakkauden voimaan tässä yhteydessä...

Toverit aatteelliset

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkösen Graniittimies kertoo nuoresta aatteellisesta suomalaispariskunnasta, joka lähtee paremman elämän toivossa, korkein odotuksin, Neuvostoliittoon 1920-luvun alussa. Puolue ja vallankumous tarvitsevat apua. Uusi kotikaupunki Petrograd antaa Iljalle ja Klaralle heti uusia ystäviä, suomalaisia tovereita, ja työtäkin löytyy. Alussa Klara sairastuu, mutta sairautensa keskellä hän ajattelee: "Päätin, että jos tervehtyisin, loisin oman elämäni tänne, oman työalani ja puutarhani ja maailman, jossa ei puhuttaisi rahasta eikä surusta vaan aina vain ilosta." Kirjan päähenkilöt tuskin ovat ensimmäiset tai viimeiset, jotka hyppäävät vaaleanpunaiset lasit silmillään loikan kohti uutta ja tuntematonta.

Tarinasta ja sen yksityiskohdista huomaa, että Kähkönen tuntee kuvaamansa aihepiirin hyvin. Ainakin riittävän hyvin kirjoittaakseen siitä uskottavan tuntuisen historiallisen romaanin. Pääasiassa henkilöt uskovat lujasti asiaansa, mutta aina silloin tällöin joissakin yksityiskohdissa he kritisoivat, tai vähintäänkin kyseenalaistavat, systeemissä olevia epäkohtia. "Ette te ymmärrä, kaupunkilaiset, teorianikkarit, ei teidän puhtoiset kätenne vereen tahriinnu, mutta sitä on sotamiehen työ, paskaa ja verta ja suolenpätkiä, tehtiinpä se minkä asian puolesta hyvänsä." Tarinassa ilmenee paljonkin erilaisia epäkohtia, mutta Kähkönen onnistuu kirjoittamaan kaikesta ilman kiihkoilua. Erilaiset kohtalot sekä pienet esimerkit ja huomiot rakentavat todentuntuista ajankuvaa sadan vuoden takaisesta Neuvostoliitosta. Toki kirjassa käsitellään myös Klaran ja Iljan parisuhteen kehitystä, sekä muitakin kirjan henkilöiden välisiä ihmissuhteita, joihin ympäröivän yhteiskunnan tapahtumat eivät voi olla osaltaan vaikuttamatta. Ja tietysti henkilöhahmot kehittyvät ihan omina itseinäänkin, kuka milläkin tavalla.

"Me teimme itse orpoja, teimme niitä päivittäin, asettamalla teorian käytännön edelle, kollektiivin yksilön edelle. Teimme orpoja halukkaammin kuin huopikkaita, samovaareja, raitiovaunukiskoja ja tiiliä."

Olen tykännyt paljon Kähkösen Kuopio-sarjasta, eikä Graniittimies ihan siihen yltänyt, mutta toisaalta aihekin oli viimeksimainitussa jotenkin raskaampi, vaikka sota-aikaa Kuopio-sarjassakin eletään. Hyllyssä odottelee vielä Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit -tietokirja ja siihen(kin) kyllä kiinnostaisi pian tarttua, mutta katsotaan mihin kaikkeen, ja milloin, tässä taas repeää kiinnostuksineen. Niin paljon mielenkiintoisia kirjoja ja asioita, niin vähän aikaa... ;)

Perhesalaisuuksia

Anna Quindlen: Vuodet kuin kuiskaus

Anna Quindlenin Vuodet kuin kuiskaus on taas kerran niitä kirjoja, joista voisi sanoa, että kansikuva herätti kiinnostuksen lainata kirjan luettavaksi, eikä takakansikaan vielä paljastanut, että itse asiassa kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvasta huolimatta kokolailla nykyaikaan, joskin yksi kirjan päähenkilöistä, 80-vuotias vanha rouva Lydia Blessing, muistelee paljon tapahtumia elämänsä eri vaiheilta ja erityisesti nuoruudestaan. Varsinaisesti tarina kertoo vanha rouva Blessingistä ja muutamasta muusta hänen ympärillään olevasta henkilöstä, kuten hänen huoltomiehestään Skipistä. Skip löytää eräänä aamuna rappusiltaan vastasyntyneen vauvan pahvilaatikossa, ja alkaa hoitaa tätä kuin omaansa. Vauvan löydettyään hän on ensin yhtä hämmentynyt ja epätietoinen kuin kuka tahansa uusi vanhempi, mutta alkaa vähitellen tuntea suurta rakkautta lasta kohtaan ja ottaa asiakseen perehtyä vauvanhoitoon niin hyvin kuin vain osaa ja pystyy. Alussa Skip hoitaa lasta muilta salaa, mutta melko pian asia paljastuu muillekin blessingsläisille ja lapsen läsnäolo alkaa vähitellen vaikuttaa yhä enemmän ihmisten keskinäisiin väleihin, ja lisäksi saa heidät käymään läpi omaa historiaansa.

"Skip tuli ajatelleeksi, että lapsilla oli taito saada ihmisistä esiin se, mitä he oikeasti olivat, vahvempana vain. Rouva Blessingistä Faith oli loihtinut esiin suoraselkäisyyden ja velvollisuudentunnon, Jennifer Fosterista lämmön, hänestä itsestään sellaisen kyvykkyyden, että hän pystyi jo ajattelemaan itsestään hyvääkin. Ja niistä ihmisistä, jotka olivat ihmisinä yhtä tyhjän kanssa, tuli lapsen rinnalla entistä tyhjänpäiväisempiä."

Romaani ei sinällään ollut mitenkään erityinen, mutta ihan viihdyttävä kuitenkin, ja nopealukuinen. Kliseisesti jo takakannessa puhutaan "menneisyyden haamuista", jotka jotenkin ihmeen kautta "saapuvat sotkemaan Blessingissä orastaneen idyllin". Lisäksi jo ihan henkilöissäkin on jokseenkin kuluneita hahmoja, noin yleisesti ottaen, kuten vanha yksinasuva rouva, joka "pitää palvelusväkensä kurissa", ja jolla on etääntynyt suhde omaan tyttäreensä, sekä huonoista oloista tullut  huoltomies, jonka lukija voisi odottaa millä tahansa hetkellä repsahtavan, tai muuten epäonnistuvan tekemisissään, ja palaavan takaisin laittomuuksien ja muun "huonon elämän" tielle, mutta joka kuitenkin osoittaa aitoa rakkautta yllättäen elämäänsä saapuneelle pienelle ja avuttomalle vauvalle. Keskinkertaisuudestaan huolimatta romaanilla on koskettavat hienot hetkensä, ainakin tunteellisen äitilukijan kannalta, ja se, joka tämän kirjan lukee, tullee tunnistamaan kyseiset kohdat. Itse sattumoisin luin kyseiset kohdat oma nukkuva taaperoni sylissäni, joten se taisi vielä tuoda lisänsä rivien koskettavuuteen. En erityisesti lähtisi esimerkiksi varaamaan kirjaa kirjastosta, tai välttämättä hankkisi sitä omaan hyllyyn, mutta ihan mukavasti sen parissa muutama kesäpäivä(uniaika) vierähti riipputuolissa istuen.

Pikkukaupungin kadonnut tyttö

Markku Pääskynen: Sielut

"Kun kehittymättömällä ajatusasteella oleva ihminen näki unta itsestään ja muista ihmisistä, niin hän käsitti unennäkönsä todellisiksi kokemuksiksi ja siten hänen täytyi ajatella mahdolliseksi, että ihmisen s. saattoi vaeltaa pitkiä matkoja, käydä muiden luona vieraissa y.m., vaikka s:n asuma ruumis ei samaan aikaan liikahtanut paikoiltaan. Myöskin peili- ja varjokuvat, harhanäyt y.m. antoivat aihetta siihen käsitykseen, että ihminen on kaksoisolento, joka s:na rajoittamattomasti voi liikkua avaruudessa, mutta ruumiina on kiinnitetty määräpaikkoihin.

Tietosanakirja (1916)"

Uskaltauduin lukemaan Markku Pääskysen Sielut, vaikka alkuvuodesta katsotut poikkeuksellisen lukuisat (ruotsalaiset ja norjalaiset) dekkarit ovat vielä tuoreessa muistissa, ja jotka väistämättä tulevat mieleen pienen lapsen äidille, kun kirjan takakannessa lukee ensimmäisenä: "Kunpa tämä päättyisi hyvin. Maija oli kadonnut, on siis liian myöhäistä ennustaa, se oli jo tapahtunut." Sielut ei kuitenkaan ole dekkari, eikä takakannen tekstikään niin anna olettaa, mutta kuitenkin ajatus kadonneesta lapsesta on niin karmaiseva, että mietin pariin kertaan haluanko ottaa sen riskin, että kirjassa ei olekaan onnellista loppua.

Tarinassa kuvataan aivan tavallista kesäistä päivää pikkukaupungissa, jossa katoaa yhtäkkiä tyttö kuin tuhka tuuleen. Tytön vanhemmat, apuun rientävät isovanhemmat ja lähialueen asukkaat kuvataan etsimään tyttöä ja pohtimaan mitä on voinut tapahtua, missä ja miksi. Ajallisesti tarinassa ollaan luultavasti jossakin 80-luvulla. Se ei tule suoraan ilmi mistään, mutta jotenkin ainakin itselle kirjan tunnelma oli suoraan 80-luvulta. Pääskynen kuvaa mielestäni onnistuneesti ajan kulkua ja viipyilevää kesäpäivää. Aika etenee hitaasti ja huolestuneissa mielissä ajatukset poukkoilevat sinne tänne. Päivän edetessä hätä vaihtuu itsesyytöksiin, turvaudutaan taikauskoon ja tehdään muutenkin poikkeuksellisia asioita.

Pääskysellä on erinomaisen mielenkiintoinen kirjoitustyyli, ja ilolla ja innostuksella otin vastaan myös useita hienoja huomioita ja pohdintoja, joita hän oli upottanut tarinan lomaan. Teksti on välillä melko korkealentoistakin, mutta kuitenkin helpostilähestyttävää. Kirjailija ikään kuin pohtii "mysteeriä" lukijan kanssa yhdessä kirjan hahmojen kautta, ja välttää hienosti asettumasta millään tavalla lukijan yläpuolelle antamaan tälle armollisesti vain vinkkejä kehittelemästään kuviosta. Yksi ehdottomasti mielenkiintoisimmista hahmoista on Taito-poika, oikea pieni filosofi ja analysoija: "Unet aina näyttää jotain mut ne ei kerro, niissä on vastauksia mutta niihin ei oo kysymyksiä."

Sielut oli mukavan erilainen ja mielenkiintoinen kirja omassa lukuhistoriassani. Teksti tuntui välillä olevan kirjailijan omaa ajatusten virtaa, ja jos sitä lähtisi pidemmälle analysoimaan voisi siitä tulla melko syvällistä pohdintaa, mutta toisaalta tarviiko sellaista edes tehdä? Mielestäni koko teos itsessään oli jo täynnä filosofista ja maailmankatsomuksellista pohdintaa höystettynä tarkoilla eri aisteja hyödyntävillä havainnoilla, joten ties vaikka se menisi pilalle, jos sitä alkaisi liikaa pohtimaan. Itse katoaminen ei lopulta ollut kirjassa se pääasia sittenkään, vaan se mitä ihmisille silloin tapahtuu ja mitä kukin silloin ajattelee ja tekee. Pääskysen isot ja pienet kiehtovat ajatukset tekivät kirjasta erityisen mielenkiintoisen lukukokemuksen.

"Kun sielu ihmisen kuollessa vapautuu, vainajan päälaki kuumenee koska sielu kohoaa sitä kautta kuin ilmapallo. Sielu olisi sininen, jos sen näkisi, ja jos sen punnitsisi, se painaisi puhtaana noin kaksikymmentä grammaa. Silti se leijuu, silti sieluja leijuu kaikkialla ja ne näkevät toisensa, elävät ja kuolleet, tämänpuoleisina me emme näe emmekä kuule niitä mutta tuonpuoleisina ne näkevät ja kuulevat meidät."

Walk along the lonely street of dreams

In the still of the night

I feel my heart beating heavy

Telling  me I gotta have more...

Mielenkiintoista huomata, miten monet asiat loksahtavat ihan eri tavalla paikoilleen nyt, kun erityisherkkyys (hsp) on yleisesti ottaen "löytynyt"  ja siitä on saanut itsekin koko ajan lisää tietoa ja on oppinut tarkastelemaan omaa elämäänsä ja menneitäkin tapahtumia hsp-linssin kautta. Ominaisuus todellakin vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti, että se värittää koko elämän ja sen tapahtumat erityisellä tavallaan, niin hyvässä kuin huonossakin mielessä. Hsp-ominaisuutta kun ei voi kytkeä päältä pois, vaikka siitä taatusti olisi monesti suurta hyötyäkin.

Lainasin kirjaston dvd-hyllystä miehen kanssa katsottavaksi elokuussa 1990 Monsters of Rock -tapahtumassa Donington Parkissa taltioidun Whitesnaken keikan. Whitesnake on ehdottomasti yksi kirkkaimman kärjen bändejä ja biisivalikoimasta löytyy useampiakin tajunnanräjäyttäviä kappaleita kitaranvingutuksineen ja rumpuineen David Coverdalen äänestä puhumattakaan. Silti en oikeastaan kovinkaan usein kuuntele sitä, enkä mitään muutakaan huippumusiikkia. Tässä dvd:tä katsoessamme ajauduin hieman analysoimaan asiaa ja totesin, että musiikki ylipäänsä on niin iso mielialaan ja tunteisiin vaikuttava tekijä, että useammin  mieluummin valitsee olla kuuntelematta sitä, jottei ajaudu erilaisten hallitsemattomien tunteiden ja muistojen vietäväksi. En tiedä onko tämä sitten hyvä vai huono asia... koska olisihan se toisaalta hienoa joskus ihan vain nauttia hyvästä musiikista sellaisenaan ilman, että pahimmillaan ajautuu kokemaan jotain yleistä maailmantuskaa tai tuntee yhtäkkiä olevansa takaisin jossain tietyssä epämääräisessä hetkessä 20 vuoden takana...

Monet kappaleet, ja jopa kokonaiset bändit, ovat peräti "tuhoutuneet" jollain tavalla, koska niitä on tullut kuunneltua, tai kuultua, väärässä paikassa väärään aikaan. Onneksi kuitenkin 90- ja 2000-luvuilla musiikkia ei ollut vielä yhtä helposti saatavilla kuin nykyään on, joten silloin on tullut lähinnä kuunneltua sen ajan omaa musiikkia ja paras kasarimusiikki on varjeltunut noiden myöhempien aikojen jotenkin yleisesti ottaen ankeilta tunnelmilta (?). Lisäksi tietysti voi olla, että koska omaan lapsuuteeni ei onneksi liity mitään erityistä negatiivista tai peräti traumatisoivaa, edustaa kasarimusiikki myös jonkinlaista turvallista lapsuuden satamaa, kun kesät olivat vielä kesiä ja talvet talvia, eikä murheita ollut juuri sen suurempia kuin kylmä vessanpöntön rinkula pimeinä talviaamuina, kun oli pakko lähteä tarhaan. Tarhasta puheenollen, päädyn Miljoonasateen Marraskuusta, joka on hyvä kappale, aina tarhan takapihalle katsomaan, kun toiset lapset ovat iloisesti keinumassa (halusinko itse kuulua joukkoon vai olinko kuitenkin tyytyväinen ollessani vain tarkkailemassa sivusta?) ja Pave Maijasen Lähtisitkö johdattaa samaiseen tarhaan, mutta valoisiin sisätiloihin katselemaan kirkkaan vihreää kultaköynnöstä valkoista seinää vasten... 

No, joka tapauksessa Whitesnaken Doningtonin keikan aikana musiikkiasiaa pohtiessani ehdin poukkoilla niin lapsuuden Dingo-huumassa kuin nuoruuden leppoisissa kesäilloissa kotikaupungissani. Lapsuuden tunnusmusiikkini on ehdottomasti Dingon tuotanto kutakuinkin kokonaisuudessaan. Osaisin varmasti sanat monesta monesta kappaleesta edelleen, vaikka joku keskellä yötä herättäisi ja kysyisi. Myös lapsuuden huikeisiin "barbileikkeihin" liittyy olennaisesti sekä Dingon, että Bogartin musiikki (asianosainen leikkikaveri taatusti tietää ja muistaa mistä on kyse), ja näiden asioiden yhdistelmä vaikuttaa varmasti myös omaan nykyiseen nukkeharrastukseeni. Ainakin jonkunlaisen pohjatunnelman osalta.

Doningtonin keikan aikana jotkut tietynlaiset fiilistelymelodiat tms. saivat palaamaan tiettyyn ajanjaksoon nuoruudessa, kun varmaankin oli juuri saavuttanut tuon maagisen täysi-ikäisyyden, vaikka olihan sitä silloin kuitenkin vielä kovin nuori. Se kesä oli lämmin, kutkuttavan jännittävä ja enimmäkseen hauska, vaikka jälkikäteen onkin helppo sanoa, että erinäisiä ennusmerkkejä tuleviin vuosiin vaikuttavista vaikeuksista olikin jo nähtävissä. "No one understands the heartache, no one feels the pain, 'cos no one ever sees the tears, when you're crying in the rain, when you're crying in the rain..." Pariinkin otteeseen mainitsin ääneen tässä kotisohvalla tv:n takaa pilkottavaa tummenevaa taivasta vilkuillessani Linda Lampeniuksen, tosin liittyen hänen silloiseen nimikkosiideriinsä, mutta mielikuviini liittyy vahvasti myös Lindan popalbumi Linda Lampenius. Ja vain pienillä melodioiden vivahde-eroilla sain jälleen siitä tuntemuksesta kiinni, kun pitkän kuuman festaripäivän jälkeen ilta on alkanut hämärtyä ja koko juhliva festarikansa heiluu yhtenä humuavana merenä viimeisten haikeiden kappaleiden soidessa ennen kuin tulevat illan päättävät menobiisit. Miltä illan viileys tuntui, miltä tyyni merenpinta näytti ja minkä värisiä taivas ja ilma tismalleen olivat ja miltä kehossa tuntui...

Tuoreimmasta päästä, ja ihan suoraan Whitesnaken kokonaisiin kappaleisiin, eikä pelkästään melodianpätkiin, liittyvät muistot ovat parin vuoden takaa häistämme, joissa soitettiin sekä taustamusiikkina, että illan "bilemusiikkina" meidän valitsemiamme kappaleita. Mm. Is This Love ja The Deeper The Love palauttavat välittömästi Ulvilan Nuorisoseurantalon saliin viimeisiin juhlavalmisteluihin ja juhlapäivän iltaan, kun väki on jo vähentynyt, mutta juhlat vielä jatkuvat ja tunnelma on todellakin ainutlaatuisen hieno. Lisäksi keikkataltioinnin katselu ja kuuntelu saivat kokemaan jotain suurempaa yhteenkuuluvuudentunnetta (ehkäpä juuri sitä mitä erityisherkät ilmeisesti usein etsivätkin, sitä kuitenkaan kovin helposti löytämättä) bändin ja sen kaikkien fanien kanssa, vaikka itse keikasta on kohta jo 26 vuotta aikaa. Ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, bändin jäsenten autenttinen kasarityyli huikeine hiuspöheikköineen ja kadehdittavine niittitakkeineen nosti pintaan kunnon nostalgiafiiliksen: ah, mahtava 80-luku! Tai sitten aika vain kultaa muistot, mutta mitä siitä, joutavathan ne kultaantumaan.

Musiikki voi parhaimmillaan antaa energiaa ja pirskahtelevaa iloa, mutta pahimmillaan se vaikuttaa niin isosti huonoon suuntaan, että on tosiaan parempi olla ilman. Eikä sillä ole välttämättä mitään tekemistä sen asian kanssa, onko musiikki itsessään hyvää vai huonoa. Eikä sanoituksillakaan ole kovinkaan suurta merkitystä, enemmän itse melodiat luovat erilaiset tunnelmat. Mutta kuten sanottu, paraskin musiikki, mihin ei liity yhtäkään negatiivissävytteistä muistoa, saattaa olla jollain tavalla liian raskasta kuunneltavaa, jos ei ole oikeassa mielentilassa ja jaksamisentasolla. Vaikka itse kappale ei olisi mitenkään haikeakaan, saattaa se saada aikaan esimerkiksi niin suurta kaipuuta johonkin mitä ei luultavasti voi edes saavuttaa, ainakaan enää, että sitä ei vain halua minä tahansa hetkenä tuntea. Onneksi useimmiten myös hiljaisuus valittavissa oleva vaihtoehto ja toisaalta tarvittaessa voi keksiä jotain neutraalia taustamusiikkia, joka ei johdata mihinkään, vaan soljuu vain toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

My heart is beating faster, babe
It's beating like a big bass drum
You know you got me speeding, child
Faster than a bullet from a gun

Perheenäidin kuolemanrajakokemus

Betty J. Eadie: Valon syleilyssä

Amerikkalaisen perheenäidin Betty J. Eadien omakohtaisesta kuolemanrajakokemuksesta kertova kirja Valon syleilyssä taitaa olla ensimmäinen lukemani tämän aihepiirin kirja, joka käsittelee vain yhden henkilön kokemaa kuolemanrajakokemusta koko kirjan ajan. Aiemmin olen lukenut kirjoja, joihin on haastateltu useita eri henkilöitä kertomaan kokemuksistaan, joten Valon syleilyssä oli niihin verrattuna huomattavan seikkaperäisesti kirjoitettu. Kirja on kirjoitettu vasta parikymmentä vuotta sen jälkeen kun Eadie kuoli hetkellisesti, kun hänelle oli tehty osittainen kohdunpoistoleikkaus 70-luvun alkupuolella.

Alunperin ajattelin kirjan olevan hiukan toisenlainen, sisältävän enemmän kerrontaa esimerkiksi perinteisestä "valoa tunnelinpäässä" -kokemuksesta tai siitä kuinka hän on kohdannut omia edesmenneitä läheisiään tai kirkkaita valo-olentoja tai sitten vaihtoehtoisesti yksityiskohtaista tietoa leikkauksen kulusta, jota henkilö itse kokee seuranneensa katonrajasta, vaikka kyllähän takakannen mukaan kirjassa kerrotaan kuinka "hänen luokseen tuli lempeitä oppaita, joiden rakastavassa seurassa hän matkasi paratiisillisen kauniiden maisemien halki ja oppi tuntemaan koko maailmankaikkeuden ja ihmiselämän arvoituksen". Eadie alustaa tarinaansa kertomalla lapsuudenoloistaan, perheestään ja muutamista elämänkokemuksistaan ja varsinainen kuolemankokemuksesta kertova osuus muistutti enimmältä osin esim. ns. kanavoinnin kautta kirjoitettuja henkisiä aiheita käsitteleviä kirjoja. Ikään kuin Eadielle olisi hänen kirjoittamansa mukaan annettu pikakurssi henkimaailmasta, sieluista, Jeesuksesta, oppaista jne., jotta hän voisi palattuaan takaisin ruumiiseensa kertoa kokemuksestaan muillekin ja muuttaa omia käsityksiään jne.

Itseäni jollain tavalla taas kerran häiritsi tekstissä jonkinlainen "amerikkalaisuus". Myös kirjailijan katolinen kasvatus paistaa mielestäni monessa kohtaa läpi ja vaikuttaa hänen asenteisiinsa ja ajatuksiinsa, jotka tietyiltä osin tuntuivat itsestä melko kummallisilta. Siinä mielessä pitää sanoa, että tämäkin kirja on joka tapauksessa, olivatpa kuvaillut tapahtumat sitten tosia tai eivät, kuitenkin ihmisen kirjoittama ja asiat hänen sihtinsä läpi suodatettuja. Kirjailijan intiaanitaustasta olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmänkin. Kirjan loppuosassa kerrotaan mitä Eadielle tapahtui kuolemanrajakokemuksen jälkeisinä vuosina, kun hän käsittelee kokemaansa sekä siitä miten se häneen ja hänen elämäänsä ja läheisiinsä vaikutti. Aivan erityisen koskettavasti hän kuvaa erinäisiä tapahtumia nuorimpaan lapseensa liittyen. "Olen nähnyt rakkauden tuomat ihmeelliset, suurenmoiset palkinnot. Minun kuolemankokemukseni ovat tärkeitä vain siinä määrin kuin ne auttavat meitä rakastamaan toisiamme."